turpiin tuli – tosin ehkä hyvä niin

Vasemmistoliiton äänestäjänä ei tietenkään voi olla kovin tyytyväinen kunnallisvaalien lopputulokseen. Kokoomus on Suomen suurin kuntapuolue, ns. oikeistopopulistiset Perussuomalaiset moninkertaistivat kannatuksensa, ja vasemmisto kärsi taas yhden tappion vaaleissa. Harmittaahan tuo. Etenkin kun oma ehdokkaani sai vain 108 ääntä. Enemmän olisi ansainnut, koska on kuitenkin erittäin hyvä ehdokas ja pysyy asioissa, eikä ulkokohtaisessa fraasien pudottelussa. Mutta kärsikö vasemmisto lopulta tappion? Vasemmistoliitto menetti kannatustaan viime vaaleista vain hyvin vähän (vajaan prosentin verran). Toki: kyseessä on tappio, sillä kannatusta ei ole saatu lisää. Asemansa pitänyt Vasemmistoliitto on vakiintumassa keskipieneksi puolueeksi, joka edustaa vajaata kymmenystä äänestäneistä.

Sosiaalidemokraattien sen sijaan voidaan sanoa kärsineen tappion – kannatus putosi miltei 3 prosenttia. Mutta lasketaanko tämä vasemmiston tappioksi? Ovatko demarit enää vähään aikaan olleet vasemmistolaisia? Uusliberalistista politiikkaa alettiin ajamaan Paavo Lipposen kahden hallituksen aikana toden teolla, ja meno jatkui Vanhasen ykköshallituksessa. Juuri tuo Matti “Matti” Vanhasen punamultahallitus sai minut menettämään viimeisenkin uskoni demareihin. Edeltäneissä eduskuntavaaleissa demarit lupailivat mieluummin parantavansa palveluita kuin alentavansa veroja. Kokoomus puolestaan lupasi alentaa veroja ja joutui oppositioon. Ensitöikseen punamultahallitus alensi veroja. Kokoomus kiitteli uudistusta, mutta ihmetteli miksi sen toteuttavat tahot, jotka olivat luvanneet olla sitä tekemättä, kun taas kokoomuslaiset olivat vaalit hävinneet juuri kertomalla mitä aikovat tehdä.

Sittemmin demarien kannatus on jatkanut laskemistaan, mutta se ei yllätä enää ketään. Kuten Mikko toteaa, kun kaikki suurimmat puolueet ajavat kokoomuslaista politiikkaa, eikö ole ilmeistä, että kahden ei-kokoomuspuolueen kannatus laskee? Jopa minä äänestäisin tällä hetkellä mieluummin Kokoomusta kuin demareita yksinkertaisesti siksi, että Kokoomus sanoo mitä aikoo. Demarit aikovat samaa, mutta sanovat sen olevan “unelma, johon kannattaa uskoa”. Demarit yrittivät uudistua vaihtamalla lipposlaisen puheenjohtajansa Jutta Urpilaiseen. Urpilainen on osannut loistavasti puhua täysin tyhjänpäiväistä epäkieltä olematta taitavasti ilmaisematta yhtään oikeaa mielipidettä yhdestäkään oikeasta asiasta.

Politiikkaa vaatii kannanottoja, ja kannanotot ovat aina jonkin asian puolesta ja siten jossain määrin aina jotain toista asiaa vastaan. Demareiden suosion puute johtuu mielestäni nimenomaan siitä, että he yrittävät miellyttää aivan kaikkia aivan joka asiassa. Äänestäjille ei jää mitään tarttumapintaa mihinkään, ja lopulta päädytään siihen, että ei oikeastaan sanota mitään tai ajeta kenenkään asiaa. Vasemmistoliitto piti vasemmistolaisella politiikallaan omat kannattajansa ja perussuomalaiset saivat lisää kannattajia ottamalla selkeästi kantaa. Onhan tämä demareissakin toki tajuttu. Erkki Tuomioja toteaa:

Tilanteessa, jossa maa huutaa selkeän sosialidemokratian ja vasemmistolaisen politiikan perään eivät unelmahöttö ja fraasit uudesta keskustasosialidemokratiasta herätä luottamusta. Politiikka tulee palauttaa politiikkaan ja toivottavasti saamme eduskuntavaaleihin mennessä vielä sellaisen sosialidemokratian, joka sen tekee.

Jos demarit olisivat oikeasti halunneet uusiutua, olisi Tuomioja valittu puheenjohtajaksi, ja alettu taas olemaan vasemmistolainen puolue, joka miellyttää yksi ja on miellyttämättä toisia. Ehkä tämä vaalitappio onkin hyvä asia. Jos politiikka olisikin palaamassa politiikkaan? Puhumattakaan siitä, että kepu hävisi vaalit, mikä on jo arvo sinänsä. Ja onhan vihreiden voitto – etenkin Helsingissä – hieno asia. Ehkä tänne saadaan sittenkin ruuhkamaksut, paremmat pyöräilykaistat ja halvempi joukkoliikenne.

paikkoja ja “kulttuuria”

Helsingistä löytyy kyllä aina kaikkea hienoa, esim. Viikin hylätyt tai käyttämättömät raiteet. Siellä vain ovat tien ja pellon välissä kasvamassa umpeen ilman, että niihin on suurempaa huomiota kiinnittänyt. Erityisesti yksi silta Viikintien viereisellä rataosuudella on uskomattoman hieno. Paikka on kuin toisesta maailmasta kun kiipeää radan yli tieltä pois.

Viime aikoina on tullut myös harrastettua kulttuuria tavanomaista enemmän:

Thee Silver Mt Zion esiintyi 5.10. Tavastialla. En ollut aiemmin pahemmin kuunnellut kyseistä yhtyettä. Sen sijaan pidän kovasti saman porukan muista projekteista, kuten Goodspeed You! Black Emperorista ja erityisesti Black Ox Orkestarista, joka soittaa hyvin erityyppistä musiikkia kuin kaksi em. bändiä. Silver Mt Zionin varsin monimutkainen ja kokeellinen musiikki on minusta – yllättävää kyllä – hyvää, mutta keikalla tuo meni ehkä vähän ohi. Suurimmat ongelmat olivat, kuten yleensä, itse keikkatilanteessa, eikä yhtyeessä. Meininkiä oli, mutta niin oli yleisöäkin (aivan liikaa) ja Tavastia on siitä ikävä mesta, että joutuu seisomaan, jos haluaa mitään nähdä. Pitkäksi venynyt keikka alkoi jo käymään selän päälle, mikä esti viimeisistä kappaleista nauttimisen miltei tyystin.

Sen sijaan Alaska Kalanen, jota olin ensi kertaa kuulemassa, oli mainio 10.10. pienellä keikallaan. Myönnän, olen delta bluesin suuri ystävä, joten minua on helppo miellyttää kitaralla, huuliharpulla ja lennokkaalla meiningillä. (Parhaimmillaan kunnon Bukka White -räminää, mistä kiitos!) Yleensä vähemmän on enemmän, ja tämän vuoksi keikka oli todella hyvä.

YLE Teema näytti NaPolAn (Dennis Gansel, 2004), joka kertoo natsien eliittisisäoppilaitoksista, joiden tarkoitus oli tuottaa täysnatsistettuja upseereita ja virkamiehiä systeemin käyttöön. (Napola on epävirallinen lyhenne Nationalpolitische Erziehungsanstaltista, eli kansallispoliittisesta kasvatuslaitoksesta.) Aihe on ihan mielenkiintoinen, sillä nämä natsikoulut ovat ainakin itselleni aika tuntematon aihe. Elokuvassa oli myös mielenkiintoisia asioita, esim. se miten lapset ja nuoret pystyivät kolmannessa valtakunnassa uhmaamaan vanhempiaan uhkailemalla näitä ilmiannolla. Tuo olikin kai järjestelmän yksi pirullisimpia puolia, eli periaatteessa jokainen lapsi oli – tietämättäänkin – ilmiantaja. Lopulta NaPolA on kuitenkin hyvä, mutta myös erittäin ennalta-arvattava elokuva. On tietty sisäoppilaitoselokuvan kaava, nuorten poikien ystävyyttä (vahva + hidas & herkkä + älykäs) kuvaavien elokuvien kaava (aika paljon tässä oli saatu myös Herman Hessen kirjoista), kuten myös armeijaelokuvien kaava. Aiheensa puolesta nämä kaikki yhdistyvät NaPolAssa, jossa käytettiin esimerkillisesti jokaisen lajityypin jokaista klisettä. Ei huono, mutta ei millään tavalla erityinenkään. Elokuva tiesi kuitenkin kertoa, että moni napolaoppilas meni lapsisotilaaksi rintamalle, ja olivat ilmeisesti niin fanaattisia, että joka toinen heistä kaatui.

“romanikysymyksestä”

Jos joku lehtiin asioihin vaikuttaakseen kirjoittava epäilee työnsä mielekkyyttä, niin tässä rohkaisu. Aina kannattaa yrittää, sillä aina joskus löytyy joku, joka oppii jotain uutta, näkee asian uudessa valossa ja oivaltaa jotain. Vaikka kyse olisi vain yhdestä henkilöstä, on kirjoitus ollut vaivan arvoinen. Minulle kävi hetki sitten juuri näin. Olin lukemassa uusinta Liberoa (3/08) aamukahvin yhteydessä, ja Eetu Virenin kolumni “Itä-Euroopan romanit ja Euroopan tulevaisuus” iski kuin pommi. En ole erityisemmin seurannut Eetu Virenin kirjoituksia tai toimintaa, ja se vähä on pintapuolisen mielikuvani perusteella vaikuttanut “ylitiedostavalta” kikkailulta. Toisekseen, en ole myöskään ihmeemmin vaivannut päätäni romanikerjäläisten asemalla. Heidän syynäämisensä on tuntunut intuitiivisesti oudolta, mutta asian on helposti sulkenut mielestään. Ja se on ollut virhe.

Kirjoituksessaan Viren toteaa, että viranomaisten mielivalta ei lopulta koskaan koske vain vähemmistöjä. Ei ainakaan, jos 1900-luvun Euroopan historia on mikään mittari. Myös 1930-luvun Saksassa uskottiin, että eri säännöt, vainot ja muu koskee vain “toisia”, mutta lopulta myös “tavalliset” saksalaiset joutuivat uhreiksi. Nyt itäeurooppalaisia romaneja, joiden olot kotimaissaan ovat pääsääntöisesti pöyristyttävät, kohdellaan eri säännöin kuin muita. EU:n piti taata kansalaistensa vapaa liikkuvuus, mutta rahan kerjäämiseen pakotetut (en jaksa uskoa, että kukaan kadulla huvikseen kökkii ja nöyryyttää itseään) romanit ovatkin joutuneet erityiseen syyniin. Viren huomauttaa, että selkeät valtion rajat ovat hälvenneet, ja mutta valvonta on siirtynyt huomaamattomammaksi: kaupungin kaduille, asemille jne. Yht’äkkiä onkin perustettu erilaisia työryhmiä ratkaisemaan “romaniongelmaa”, heidän liikkumastaan halutaankin rajoittaa, vaikka koko Schengenin sopimuksen ajatus olikin sen vapauttaminen.

Itseäni kauhistutti se, miten tehokkaasti tuon on sulkenut pois todellisuudestaan. Toki minäkin olen lukenut lehdestä kuinka kaupunki haluaa siivota romanit pois ja kuinka heidät pitäisi lähettää takaisin kotimaahansa. Asiaa en ole kuitenkaan ajatellut Virenin mainitsemalta kantilta: kyse on siitä, että yhteen etniseen ryhmään, jotka ovat aivan yhtä paljon EU:n kansalaisia kuin itsekin olen, kohdellaan eri säännöin. Jo tämän pitäisi huolestuttaa, ja jos se ei, niin vähintäänkin sen, että periaatteessa itse voi olla vuorossa koska tahansa. Vähemmistön kohtelu on hyvä mittari, joka osoittaa kuinka oikeudenmukainen yhteiskunta on. (Eliitillä menee aina hyvin, olipa kyse NL:sta, Natsi-Saksasta tai vaikkapa Zimbabwesta.) Vasta Eetu Virenin kirjoitus herätti minut ajattelemaan asiaa näin. Hävettää, ettei tullut aiemmin mieleen, mutta hyvä sentään, että edes nyt.

Journalismi kannattaa.

Harim nau!

Radio Australialla on hyvä ohjelmapalvelu tok pisiniksi. Erityisen hyvä juttu ovat podcastit, joista voi kuulla puhuttua pisiniä. Tässä esim. RA:n uusin ympäristöohjelma “Tingim Ples” (noin suunnilleen: “Kylä ajatuksissa”/”Muista kylää” jne.), jossa keskustellaan öljypalmuplantaasien, kaivosten ja ruokakriisin yhteydestä. Ruoan hinnan nousu on Tyynellämerellä vaikuttanut lähinnä kaupunkilaisiin, jotka ovat riippuvaisia rahasta, mutta joilla ei ole mahdollisuuksia viljellä omaa ruokaansa kaupungeissa. Kyläläiset eivät niinkään kärsi hinnan noususta, koska heille riisi ja muu kaupan ruoka on lähinnä “luksusruokaa”.

värin tunnustamista

Kunnallisvaalit lähestyvät, ja päätin hiljan, että äänestän Juho Lindmania (vas. sit.) Helsingin valtuustoon.

Äänestä sinäkin.

osoite vaihtuu

Tämän blogin osoite on tästä lähtien:

http://www.iki.fi/tutam

Jos olet linkittänyt, päivitä linkki.

tarinoita Arnhem-maalta

Twelve Canoes-sivusto on osa australialaisen Rolf de Heerin elokuvaprojektia, jonka edellisiä osia olivat Ten Canoes-elokuva (ohj. Rolf de Heer & Peter Djigirr; 2006), jossa kerrotaan Arnhem-maan aboriginalien rakkaustarina. Elokuva on sikäli käänteentekevä, että aboriginalit itse olivat mukana elokuvan teossa. Elokuvaa tehdessä koulutettiin myös paikallisia elokuvantekijöitä, jotka auttoivat elokuvan tekemisessä. Tämä projekti kulki nimellä Eleven Canoes. Viimeisimmässä osassa, eli Twelve Canoes -sivustolla, aboriginaalien tarinoita on esillä lyhytelokuvien muodossa.

Pikaisen tutustumisen perusteella sivusto on erittäin hyvin tehty. Elokuvat näkyvät hyvin, ja sivuston käyttöliittömä on varsin intuitiivinen. Ja sivut näyttävät todella hyvältä. Parasta kuitenkin ovat itse tarinat, jotka voi kuunnella joko englanniksi tai yolnguksi. Kannattaa tutustua, sillä tässä muodossa aboriginalien tarinoita, heidän itsensä kertomina, ei käsittääkseni ole juurikaan kerrottu. Eipä niin, että niihin muutenkaan kauhean usein törmäisi. Itse pidin kovasti “Kinship”-tarinasta, jossa arnhemmaalainen nainen selostaa paikallista sukulaisuussysteemiä. Kannattaa myös ihan huvikseen kuunnella pari pätkää yolnguksi. Niiden vakuuttavuus lisäntyy valtavasti, vaikkei kieltä ymmärtäisikään.

Etelä-Suomesta autolähiöhelvetti?

Yritän seurata politiikkaa avoimin mielin, ja olla omista poliittisista näkemyksistäni huolimatta tietoinen siitä, että joskus “vastapuoleltakin” tulee hyviä ajatuksia. Näin on käynyt esim. Kokoomuksen asuntoministerin Jan Vapaavuoren tapauksessa. En aiemmin paljoa perustanut hänestä hänen toimiessa Helsingin kaupunginvaltuustossa, ja yllätyin kun hän hiljan asuntoministerin ominaisuudessaan totesi, ettei Vihtiin kaivata Ideaparkia. Ilmeisesti Vapaavuori on ottanut ministerin pestinsä vakavasti, ja alkanut ottamaan selvää asioista ja kuulemaan asiantuntijoita. Näin olen käsittänyt. Valitettavasti pääministerimme Matti “ajatusten parkkipaikka” Vanhanen ei tuota sellaisia hetkiä, jolloin huomaisi omat ennakkoluulonsa vääriksi. Päinvastoin, sitä vain varmistuu siitä, että “kepu pettää aina”.

Pääministerillähän on vaikuttava ansioluettelo: hän vastusti EU:n perustuslaki-sopimuksesta järjestettävää kansanäänestystä. Hän ei ollut edukseen taannoisessa “TEHY”-kiistassa, jossa parasta antia Vanhaselta taisi olla se, ettei hänen mukaansa keskeneräisistä asioista saa keskustella (mistä sitten?). Sitten tulivat Ideaparkit, jota Vanhanen puolsi “muistamatta”, että Ideaparkkimies oli maksanut hänelle rahaa. No, kaikkeahan ei ihminen voi muistaa, etenkään kun ideaparkkipaikoittajien yhdistyksellä ei ollut mitään muuta tekemistä KePun kanssa. Paitsi tietenkin se, että se oli perustettu Keskustan tiloissa, ja taisipa puoluesihteerikin olla paikalla.

Nyt Vanhanen jatkaa hyväksi havaittua linjaansa: Helsingin seudusta puutarhametropoli. Sinänsä puutarhametropoli kuulostaa hyvältä, mutta tutustuminen suuren ajattelijamme tuotoksiin vie kaiken viehätyksen ajatuksesta. Tarkoituksena olisi nimittäin muuttaa Helsingin lähikunnat ja taajamat (Järvenpää, Hyvinkää) “hajakeskitetyksi puutarhametropoliksi”, vähän kuten Espoo. Eli toisin sanoen yksityisautoilun varaan suunnitelluksi hyvätuloisten suuromakotitalohelvetiksi. Ekologiset ongelmat ratkaistaan sähköautoilla…

Väitän, että kaikista vähiten pääkaupunkiseutu tarvitsee sitä, että lähikunnista tehdään “Täydelliset naiset -suburbiaa”, josta käydään 30+ kilometriä suuntaansa omalla autolla töissä, ja sitten vielä 10+ kilometriä suuntaansa ostoksilla jossain hajakeskitetyssä ajatusparkkipaikassa. Eikö Espoo ole kutakuinkin pahin esimerkki siitä kuinka saadaan mahdollisimman sekava ja julkisen liikenteen kannalta huono “kaupunki” aikaan. Jos Helsingin sisääntulot ovat tukossa espoolaisten yksityisautoilijoiden vuoksi, mitä tapahtuu kun Hyrylä, Klaukkala, Jokela, Hyvinkää ynnä muut hajakeskukset tunkevat joka aamu kaupunkimaastureineen Helsinkiin?

Toki Vanhanen on sitä mieltä, että ihmiset asuisivat ja tekisivät töitä näissä hajakeskuksissa, mutta en usko, että näin tulee käymään. Hyvin suuri osa näihin paikkoihin muuttavista käy Helsingissä töissä, ja ylipäänsä Helsinkiin muuttaa jatkuvasti lisää väkeä työn perässä, joten niitä asuntoja pitäisi rakentaa tänne. Tiiviisti kiitos. HS:n jutussa Vanhanen toteaa, että “metron varaan rakentamalla ei saada myöskään asuntojen hintoja alas”. Roskaa, itähelsinki, esim. kotini Kurkimäessä, on täynnä halpoja asuntoja. Omakotitaloasuminen auton kanssa sen sijaan ei ole, joten en ihan ymmärrä Vanhasen väitettä. Onneksi Vanhasen ajatus ei saa Helsingissä suurta kannatusta. Soininvaara ja Vapaavuori ovat jo tyrmänneet ajatuksen. Vapaavuori toteaa:

En muista tavanneeni ketään sen paremmin kaavoituksen, yhdyskuntasuunnittelun tai liikenteen asiantuntijaa Suomessa enkä maailmalla, joka ajattelisi hänen tavoin

Eikö Vanhanenkin voisi kuunnella näitä?

mielenosoitus 4.9.

Edelliseen merkintään liittyen:
Ingušialainen kriittinen journalisti Magomed Jevlojevin on kuollut pidätyksensä yhteydessä, Ingušian sisäministeriön mukaan miliisin aseesta lähteneseen “vahinkolaukaukseen”. Väite on niin posketon, että sen melkein luulisi olevan totta. Toisaalta, ottaen huomioon miten Venäjän Kaukasuksen politiikkaa kommentoineille journalisteille on käynyt aiemmin, en luottaisi hetkeäkään väitteisiin “vahingosta”. (Ilmeisesti miliisit päättivät yrittää korjata “vahinkoaan” heittämällä ruumiin autostaan…) Tämän vuoksi järjestetään 4.9. mielenosoitus:

TORSTAINA 4.9. KLO 17–18 VENÄJÄN SUURLÄHETYSTÖLLÄ TEHTAANKADULLA

protestoidaan inguushitoimittaja Magomed Jevlojevin viime sunnuntaista murhaa sekä muistutetaan, että me tuemme kaikkia jotka oman henkensäkin uhalla harjoittavat oikeuttaan sananvapauteen.

Samaan aikaan järjestetään Moskovan Pushkinin aukiolla mielenosoitus Magomed Jevlojevin muistoksi. Tuon mielenosoituksen järjestävät mm. Anti-War Club, Me-liike, DOSH-aikakauslehti, ihmisoikeusjärjestö Memorial, Committee of Anti-War Action, United Civic Front, Oborona sekä tavalliset moskovalaiset.

Helsingin mielenosoituksen järjestäjinä ovat mm. Suomalais-venäläinen kansalaisfoorumi, Suomen Amnesty ja Suomen Rauhanpuolustajat.

kylmää sotaa sytyttämässä

Georgian, Etelä-Ossetian ja Venäjän välinen aseellinen selkkaus loppui lopulta lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kuten aiemmassa merkinnässä totesin, vaikutti tilanne niin monimutkaiselta, ettei puolten valitseminen tuntunut kovin helpolta. Ensinnäkin, saatavilla olevat tiedot olivat tyystin ristiriitaisia: osa, esim. Michael Totten blogissaan väitää, että osseettiseparatistit ja venäläiset olisivat aloittaneet tulittamisen muutamaa päivää ennen Georgian hyökkäystä E-Ossetiaan. Toisaalla sodan aloittajaksi väitetään Georgiaa, jonka joukkojen kerrotaan surmanneen venäläisiä sotilaita (“rauhanturvaajia”?) ja osseettisiviilejä. Puolueeton arviointi on äärimmäisen vaikeaa, koska harvoihin lähteisiin on luottaminen (etenkin kun kaikki väittävät toisten valehtelevan) ja mikä pahempaa, kaikki osapuolet ovat äärimmäisen epäluotettavan oloisia.

Toisaalta, miksi pitäisi valita puolia? En pidä Georgian presidentin (oletetusta) pyrkimyksestä ratkoa sisäpoliittisia ongelmia sodalla, enkä voi ottaa vakavasti Yhdysvaltain presidenttiä, joka vaati Venäjää kunnioittamaan toisten alueellista koskemattomuutta. Eikä Venäjän pampuilla ole paljoa sanomista separatisteja vastaan sotimisesta – paitsi tietenkin kokemuksen syvällä rintaäänellä. En tunne kansainvälistä oikeutta kovin hyvin, enkä tiedä kuinka paljon tosiasiallisia (juridisia) eroja Kosovon ja toisaalta Abhasian ja Etelä-Ossetian välillä on. Kosovossa järjestettiin kansanäänestys itsenäisyyden puolesta ja toisaalta osseetit ovat ilmeisesti tehneet aika hyvin selväksi sen, etteivät Georgiaan tahdo kuulua. Pintapuolisesti vähintäänkin tapaukset ovat hyvin samankaltaisia, ja vaikuttaa ennen kaikkea siltä, että Venäjä alkaa maksamaan pottuja pottuina. “Te itsenäistätte meidän liittolaisemme maakunnan, me itsenäistämme teidän liittolaistenne maakuntia.”

Huolestuttavinta tässä onkin nimenomaan tuo kehitys. Voimapolitiikka, kukkoilu ja uhkailu on palannut takaisin – jos se nyt kansainvälisen/eurooppalaisen politiikan näyttämöltä on koskaan kunnolla poistunutkaan. Tässä tilanteessa en suostu tekemään valintaa ns. ruton ja koleran välillä. Mitä tekisin, jos olisin esim. Suomen ulkoministeri? En tiedä. Tuomitsisin aseellisen voiman käytön puolin ja toisin. Toteaisin, että kaikista maailman valtioista Venäjällä ja Yhdysvalloilla on todella vähän varaa valittaa toisten asioihin puuttumisesta. Ilmoittaisin, että Suomi ei aio valita leirejä, ja että moninapaisuuden ei tarvitse tarkoittaa vastakkainasettelua ja uhittelua. Muistuttaisin kuitenkin, että jos rintamalinjoja aletaan vetää, täällä oltaisiin rintamakarkureita. Toimisiko? Mielestäni tässä tilanteessa tulisi kuitenkin ottaa liittoutumattomuuspolitiikka vakavasti ja oikeasti yrittää estää seuraava kylmä sota, jota Yrjö II ja Vladimir I yrittävät tässä (ilmeisesti?) kovasti sytyttää.

Yhdysvaltain vioista on kirjoitettu tarpeeksi, etenkin sen väistyvän johtajan epäpätevyydestä. Jos nyt hallitsevaa suurvaltaa johtaa yksinkertaisuudestaan ylpeä, herätyskristilliisyydellä alkoholismistaan päässyt rikkaan suvun kakara, niin eipä kehitys ole hyvää suurvalta-asemansa palautumista haikailevalla Venäjälläkään. Kehitys muistuttaa monin tavoin tarpeettomasti 1930-luvun Saksaa: menetetty suurvalta-asema, taloudellinen epäoikeudenmukaisuus, johtaja “joka saa junat kulkemaan ajallaan” yms. yms. Italian kuuluisalta johtajalta on puolestaan opittu julkisuusstrategia. Milloin poseerataan vailla paitaa kivääri kädessä, milloin katsastetaan tainnutettua tiikeriä, jonka hirmuiselta hyökkäykseltä tiedemiehet pelastettiin. Mitä tähän nyt enää sanoisi?

Vakavammin, keskustelu palautuu väistämättä nationalismiin. Eric Hobsbawmin väitteiden vastaisesti nationalismi ei ole ilmeisesti katoamassa minnekään. Toki yhä pienemmät kansallisuudet vaativat yhä pienempiä maa-aloja itsenäisiksi, kuten Hobsbawm ennusti – ja väitti sen johtavan kansallisvaltion tuhoon. Ehkä näin onkin, mutta nationalismi atteena tuntuu elävän ja voivan hyvin. Ja valitettavasti kyseessä on, ainakin Euroopassa, sen vähemmän miellyttävä eksklusiivinen suuntaus: venäläiset potkivat NL:ssa georgialaisia, jotka halusivat itsenäisiksi, ja alkoivat sitten potkia osseetteja päähän, jotka eivät puolestaan halua olla missään tekemisissä Georgian kanssa, ja varmaan E-Ossetian georgialaisilla tulee olemaan ihan yhtä ankeaa. Meno tuntui olevan aika samanlaista entisessä Jugoslaviassa.

Oikeistopiireissä on aina ajoin vastustettu mm. pakkoruotsia ja todettu kuinka monikieliset valtiot eivät voi toimia, nationalismi on luonnollista ym. Väittäisin, että oikeasti toimiakseen nationalismin on oltava inklusiivista, jopa ja erityisesti kieliryhmien yli. Maailma ei ole sellainen, että sen voisi jakaa siististi määrätyillä alueilla asuviin kansoihin, jotka ovat yhtä kuin kieliryhmät. Aina on vähemmistöjä, osa väestä katsoo kuuluvansa samaan kansaan vaikka puhuvat eri kieliä, toiset eivät voi kuvitellakaan olevansa samaa kansaa samaa kieltä puhuvien naapureidensa kera. Aina voi toki itsenäistää yhä enemmän alueita, mutta niin kauan kun nationalismi on eksklusiivista, ongelmat (eli vähemmistöjen päähänpotkiminen) pysyvät, vain eri mittakaavassa.

Hyvänä vastaesimerkkinä “yksi kieli, yksi mieli” -ajattelulle on Sveitsi, jota voidaan tavallaan pitää Euroopan vanhimpana kansallisvaltiona. Eri alueiden liitot menevät niinkin pitkälle historiaan kuin 1200-luvun loppuun ja liitot ovat kestäneet jotakuinkin siitä lähtien. Valtio on jo hyvän aikaa perustunut eri alueiden (ja “kansallisuuksien”) yhteenliittymälle, ja monikielisyytensä vuoksi niin italiaa, saksaa, ranskaa kuin retoromaniaakin puhuvat kokevat olevansa sveitsiläisiä. Käsittääkseni Sveitsin saksaa puhuvat eivät haikaile pääsystä Suur-Saksaan, eivätkä ranskaa puhuvat ole aloittamassa sotaa irrottaakseen ranskalaisenemmistöiset kantonit itsenäisiksi tai osaksi Ranskan tasavaltaa. Miksi? Väittäisin, että juuri sen vuoksi, että kaikki kieliryhmät ovat olleet tasa-arvoisia, eikä sveitsiläisyyttä ole ruvettu rakentamaan yhden kieliryhmän perusteella. Tuloksena on nimenomaan kansallisvaltio (sveitsiläiset mieltävät itsensä erittäin paljon kansaksi), jonka jäseniksi eri kieliryhmät katsovat kuuluvansa.

Toisin on käynyt mm. Isossa-Britanniassa, jossa skottien, irlantilaisten ja walesilaisten separatismi on ollut paljon voimakkaampaa pitkälti sen takia, että englantilaiset hallitsijat ovat johdonmukaisesti vastustaneet mm. alueiden omien kielien käyttöä. Toki tilanne on imperiumin hajoamisen myötä helpottanut. Ehkä Sveitsi voisikin toimia hyvänä esimerkkinä eurooppalaisille kansallisvaltioille: antakaa kansalaistenne puhua omia kieliään, ja kummasti samaistuminen valtioon paranee. Jospa Suomeenkin pitäisi pakkoruotsin poistamisen sijaan (älkää tehkö sitä, te kiihkokansalliset vessakirjoittelijat!) lisätä virallisia kieliä: ainakin saame, ehkä myös karjala ja venäjä. Jokaisen kansalaisen pitäsi osata näistä kielistä vähintään kahta. Mieluiten kolmea.