valokuvaa

Muutama valokuva viime viikoilta:

Muuten aika hiljaista.

valokuvauksesta, taas

They take a side, you just take pictures.

Sitaatti on melko huonosta Vietnamin sodasta kertovasta elokuvasta Hamburger Hill (John Irvin, 1987). Melko turha elokuva, mutta tuo lause, jonka jenkkisotilas toteaa armeijan sotakirjeenvaihtajalle (“They” viittaa toki vihollisiin), on kiinnostava, sillä se kertoo valokuvauksen ja osallistumisen suhteesta. Tai oikeammin valokuvauksesta ja osallistumatta jättämisestä. Viime valokuvausmerkinnässäkin mainittu Susan Sontag on sitä mieltä, että usein (aina?) valokuvaaminen on tapa ottaa etäisyyttä itse tapahtumaan.

Kameran avulla valokuvaaja voi olla läsnä, muttei osallisena. Intuitiivisesti tuo tuntuu taas kerran ihan osuvalta. Aika monessa tapahtumassa, esimerkiksi mielenosoituksissa, joissa tunnen oloni kiusalliseksi, on helpompi olla “mukana” vain kuvaamassa. Sitä on jotenkin osallistumisen ja tarkkailun rajamailla, ja ennen kaikkea jättää itselleen takaportin auki, kun voi todeta, että oli paikalla “vain kuvaamassa”. Samaa voisi tosin myös sanoa esimerkiksi antropologiasta, ja niin muistaakseni yksi yliopiston antropologian laitoksen tutkijoista (en nyt mainitse kuka, koska en enää vuoden jälkeen tarkalleen muista kuka tämän sanoi) totesikin. Hänelle antropologia on miellyttävä kompromissi osallistumisen ja kriittisen etäisyyden välillä. Tämä pätee myös täysin itseeni. Täysillä osallistuminen sosiaalisiin tapahtumiin on minulle usein, eri syistä, vaikeaa ja vähän kiusallista. Ehkä kyse on siitä, että haluaa säilyttää oman yksilöllisyytensä?

Toisaalta, valokuvaushan on myös aina osallistumista, sillä onhan kuvaaja osallisena tilanteessa ihan samalla tavalla kuin tutkija – tai kuka tahansa “sivustakatsoja” havainnoimassaan tapahtumassa. Jos valokuva ei ole salaa otettu, vaikuttaa valokuvaajan läsnäolo tilanteeseen, vaikka sitä ei itse kuvasta näkisikään. Neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Dziga Vertov käsitteli tätä teksteissään ja myös elokuvassaan Mies ja elokuvakamera (1929, NL), jossa kameran läsnäoloa ei pyritä lainkaan peittelemään. Päinvastoin, varsin usein toinen kamera näyttää mitä toinen kuvaaja on milloinkin tekemässä tai kuinka erilaiset kohtaukset on saatu kuvattua. Jos ei muuta niin elokuva ei ainakaan pyri luomaan illuusioita siitä, että kuvaaja olisi huomaamaton tarkkailija. Itse asiassa, hyvin monessa sosiaalisessa tilanteessa, esimerkiksi häissä tai muissa sukujuhlissa, on hetkiä, jolloin koko tapahtuma tuntuu pyörivän valokuvaajan ympärillä ja ehdoilla, kuten Pierre Bourdieau teoksessaan Photography: A Middle-brow Art toteaa. (Bourdieau pyrkii selvittämään valokuvauksen sosiaalisia puolta, ja sukujuhlat, joissa – ainakin Ranskassa – on ihan selkeät kaavat sille milloin, miten ja minkälaisia valokuvia otetaan, on todiste Bourdieaulle nimenomaan siitä, että valokuvaukselle on tosiaankin yksilöpsykologian ylittäviä sosiaalisia syitä.)

En ajatellut sen tarkemmin pohtia tässä valokuvauksen sosiaalisia syitä tai merkityksiä (osin siksi, että Bourdien kirja on vielä kesken!), mutta osallistumisesta oli mielenkiintoinen huomio myöskin edellisessä merkinnässä mainitussa kirjassa pohjoisvietnamilaisista valokuvaajista. Pohjoisvietnamilaiset valokuvaajat tekivät julkilausutusti propagandaa, ja moni toteaakin kirjassa kokeneensa olevansa osallisina sotaponnistukseen siinä missä sotilaatkin. Ilmeisesti lähes poikkeuksetta valokuvaajat liikkuivat taistelijoiden kanssa ja toimivat samoissa olosuhteissa heidän kanssaan. (Kirjassa on hämmästyttäviä kertomuksia siitä miten kuvaajat vedostivat kuviaan viidakossa käyttäen itsetehtyjä pimiöitä, joissa vedostus tehtiin päivänvalon ja kameran objektiivin avulla.) Ilmeisesti myös tämä osallisuus toi erilaisen suhteen kuvattavaan. Valokuvaaja Nguyen Dinh Uu toteaa kuinka nimenomaan se, että kuvaaja ja kuvattava elivät täysin samoissa olosuhteissa ja olivat osallisina samassa asiassa (tässä tapauksessa sotaponnistuksessa) sai aikaan aivan erilaisen tunteen ja välittämisen kuin se, että valokuvaajat asuvat hotelleissa sekä tulevat ja menevät miten sattuu.

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että valokuvaus itsessään vieraannuttaisi mitenkään erityisemmin tilanteesta, vaan siitä onko kuvaaja itse lähtökohtaisesti siinä mukana. Näin olettaisin, sillä minusta tuntemattomien ihmisten kuvaaminen on äärimmäisen vaikeaa, tunkeilevaa ja kiusallista. Olen yhä enemmän harjoitellut sitä, että jos näen kadulla jonkun kiinnostavan tilanteen, esimerkiksi raksamiehiä istumassa rivissä torilla, niin menen ja kysyn saanko ottaa kuvan. Kiusallista se on silti, ja varmaan nimenomaan siksi, ettei itse ole osallisena siinä. Parhaat kuvat ihimisistä olenkin saanut silloin, kun olen ollut osallisena tapahtumaan samalla tavalla kuin kuvattavatkin ja myös jossain määrin tuntenut heidät. Näin esimerkiksi rakennustyömaalla työskennellesäni, jolloin kuvasin työntekoamme. Tai kenttätöissä, jolloin olin minulla oli kamera aina mukana, ja kuvasin melko lailla jatkuvasti. Kuvaaminen tuntui silloin täysin luontevalta ja vaivattomalta. En tiedä johtuiko se siitä että, vaikka olin toki ulkopuolinen, asuin kuitenkin kylässä ja pyrin osallistumaan asioihin siinä missä muutkin vai siitä, että olin nimenomaan ulkopuolinen, jonka tavallaan odotettiinkin kuvaavan? Itse olettaisin kuitenkin edellä mainittua, eli sitä, että kuvaaminen on helpompaa ja usein myös jäljeltään parempaa, kun on itse jo alunperin mukana.

PS. Viime kirjoituksessa pohdin valokuvan tapaa estetisoida aihettaan, ja totesin, että ehkä sekin on kuitenkin vain katsojan kokemusta. Tuossa Vietnam-kirjassa valokuvaaja Duong Thanh Phong, jonka kuvat ovat mielettömän hienoja, toteaa, ettei ottanut kuvia “kauniista asioista”, vaan sodan rumasta todellisuudesta. Kyse lieneekin siitä, että aiheet eivät ole hänelle kauniita, kun taas itselleni, joka on täysin ulkopuolinen, kuvat ovat lähinnä hienoja teoksia. Ehkä hyvä valokuvaaja tässä tekeekin itselleen karhunpalveluksen? Ehkei esimerkiksi niinkin kauheaa asiaa kuin sotaa ja sen luomia kauhuja voi vain välittää valokuvauksen avulla?

kotiseutumatkailua

Tänä kesänä ei ihmeemmin pääse matkustelemaan, koska viime kesän matka pitäisi kuitata saamalla gradu valmiiksi. Aikataulu ei ole mahdoton, mutta silti – tai ehkä juuri siksi – joskus viime viikon loppupuolella aivo ilmoitti, että lomaa on pidettävä. Joten niin tein. Vapaa-aikanani olen enimmäkseen tutustunut lähiseudun joutomaihin ja raunioihin, joita täällä idässä on kiitettävästi. Ensimmäinen kohteeni oli Malmilla oleva teollisuusrakennuksen kuori, jonka ohi on tullut usein pyöräiltyä, mutta johon ei ole ihmeemmin tutustunut. Alueella olevasta kyltistä päätellen rakennus on ollut tehdas, mutta muuta en tiedä. Tuokin tosin varmaan selviäisi jostain kiinteistöviraston arkistoista. Täytynee selvittää, sillä rauniomatkailu jää vähän puolitiehen, jos ei tiedä missä käy. Ihan mielenkiintoinen paikka, muttei mikään kovin ihmeellinen, lähinnä siksi, että tehtaasta on jäljellä suuntakyltti ja kaksi seinää.

Tuon tehtaan kanssa samassa sarjassa ovat radan toisella puolella sijaitsevat varastot Tapanilassa. Osa varastosta on vielä käytössä, ja osaa ollaan joko tyhjentämässä tai remontoimassa, joten tuo ei ole varsinaisesti hylätty alue. Mielenkiintoinen paikka joka tapauksessa, ja yksi lempirakennuksistani. Nuo ovat myös hauskan näköiset junasta käsin katsottuina, ja Tapanilan rataosuuden leimallisimpia rakennuksia. Vanhat varastot ovat jostain syystä käsittämättömän sympaattisia.

Malmin teollisuusrakennusten lisäksi kävin tutustumassa naapurissa sijaitseviin Kivikon linnoituksiin, jotka ovat tuota samaa venäläisten rakentamaa linnoitusjärjestelmää, joka halkoo pääkaupunkiseudun aina Itä-Helsingistä Espooseen. Ilkka Malmbergilla (joka on muuten eri hyvä journalisti!) on hyvä juttu tuosta linnoitusjärjestelmästä jossain tämän vuoden Kuukausiliitteessä, en tosin valitettavasti muista tarkkaa numeroa. Vähän pelkään noiden Kivikon bunkkereiden puolesta, sillä sijaitsevat joutomaalla, jolle ollaan kovasti rakentamassa jotain. Olisi sääli, jos nuo häviäisivät, vaikka onhan noita (toistaiseksi) jäljellä vielä aika laajasti pitkin Helsinkiä. Ainakin Pihlajamäessä ja Maunulassa on vielä hyvin säilyneitä pätkiä.

Suurin löytö erilaisten raunioiden, jouto- ja rakennustyömaiden joukossa on kuitenkin Vuosaaren satama, jonka infrastruktuuria minunkin on ollut epäonni olla rakentamassa. Olin aikanaan betoninvaluryhmässä, joka teki yhtä satamaan menevän radan tunneleista. Itse työ oli hauskaa, mutta jotenkin tuntuu vähän väärältä, että on ollut edistämässä tuota hanketta. Tuo junatunnelityömaa oli jo aikamoinen tapaus, mutta ei mitään verrattuna itse sataman työmaahan, joka on varsin laaja. Puhumattakaan telakka-altaasta, jonka koko hämmentää päätä ja on siksi kovin näkemisen arvoinen paikka. Suosittelen, vaikka itse työmaalle ei viitsi mennä palloilemaan, etenkin jos siellä on työt käynnissä.

Muissa uutisissa:
Viikon antropologisena tapahtumana mainittakoon keskisten ja itäisten ylänköjen keskinäisen solidaarisuuden vahvistaminen hyvien keräilypaikkojen jakamisena. Keskiylänköjen hovari-heimon edustaja H. saapui tänne itäylängöille, ja kävimme lähialueen kauppojen roskiksia katsomassa. Ei varmaan tarvitse taas viikkoon käydä kaupassa, vaikka kaikki löydöt jaettiin kahden talouden kesken. Ei pää voi käsittää moista. (Toki, kyseessä oli tavallista parempi löytö, mutta ei myöskään täysin poikkeuksellinen. Tuo “jätteen” määrä on vain jotain hyvin vaikeasti hahmotettavaa.)

blues from the delta

Nina kirjoitti hiljan kuuntelemastaan musiikista, ja niin on minunkin pitänyt tehdä, mutta en ole gradun tekemisteltäni jaksanut. Mutta teen sen nyt. Haalin vähän aikaa sitten kirjastosta käsiini delta bluesia. Ollessani sivarina kirjastossa rupesin perehtymään tarkemmin bluesiin, erityisesti Robert Crumbin hienon Robert Crumb draws the Blues -sarjakuvan innoittamana.

En paljoa ehtniyt bluesia kuunnella ennen kuin törmäsin 1920-luvulla Mississippin suistolla syntyneeseen maalaisbluesiin, eli ns. delta bluesiin, ja olin täysin myyty. Lopulta en ole paljoa muuta bluesia kuunnellutkaan, koska jo pelkästään delta bluesissa on tarpeeksi perehtymistä. Käsittääkseni delta blues ei ole vain maantieteellinen määre, vaan myös tyyli. Yhdistevä tekijä tuntuukin olevan varsin pelkistetty ja rosoinen soitanta. Valitettavasti en ymmärrä musiikin teoriasta mitään, enkä osaa tarkemmin eritellä mistä on kyse, mutta tietty matala rytmi taustalla tuntuu olevan aika leimallinen näille yhden miehen soittamille kappaleille. Viehättävintä musiikillisesti on kuitenkin tuo kotikutoisuus ja yksinkertaisuus.

Mielenkiintoista on myös se, että nuo kappaleet ovat niin kiinni syntymäajassaan ja -paikassaan. Ne ovat kertomuksia rikoksista, ongelmista ja muusta etelän maaseudun afroamerikkalaisia miehiä koskettaneista asioista. Kappaleet ovat monin tavoin syvän työväenluokkaisia, sidoksissa tilanteeseen, jossa mustien elämä ei ollut kovinkaan helppoa. Näkökulma on tosin miesten, en ole ainakaan itse vielä törmännyt naispuolisiin delta blues -muusikoihin. Myöhemmin naisiakin alkoi esiintyä äänitteillä. Kysehän on nyt pitkälti nimenomaan äänitteistä, joita tehtiin jo 1920-luvun lopulla melko paljon (tarkoituksena kai saada levysoittimia myydyksi myös mustille), joten siitä minkälaista esiintyminen oli en uskalla mennä sanomaan mitään. Ja aina välillä naistekin ovat tarinoissa pääosissa, kuten esim. Mississippi John Hurtin Frankie -kappaleessa, joka kertoo ilmeisesti väkivaltaisen miehensä tappaneesta naisesta, jonka tekoa pidetään yleisesti oikeutettuna.

John Hurt, jolla on erittäin omaperäinen – ja delta bluesissa poikkeuksellisen lempeä – tyyli, on muutenkin hauska tapaus. Ensimmäiset äänityksensä ovat vuodelta 1928, minkä jälkeen hänestä ei kuultu mitään, kunnes eräs blues-tutkija onnistui paikantamaan hänet jostain Mississippin perähikiältä 1960-luvun alussa. Hurt ei muistaakseni omistanut enää edes kitaraa, mutta soitto onnistui vielä, ja Hurtista tuli varsin kuuluisia loppuvuosinaan. Ilmeisesti John Hurt esiintyi 60-luvulla myös jossain television musiikkiohjelmassa. Osittain nuo esiintymiset – ja lähinnä juontajat – ovat hieman noloja, mutta toisaalta niissä voi kuitenkin nähdä kuinka Hurt soittaa (tässä laulu afroamerikkalaisesta työmieslegendasta John Henrysta).

Youtubessa on muutenkin mahtavaa materiaalia: mietin joskus miten Bukka White saa aikaan erikoisen – ja loistavan(!) – rämisevän soittonsa, ja aluksi ajattelin, että kaikki johtuu vanhoista äänityslaitteista, mutta onneksi Whitenkin soittoa oli otettu filmille. (Tuo kannattaa katsoa, härski soittotapa ja varmaan yksi parhaista yksittäisistä blues-kappaleista.)

Jos vanha rätisevä blues kiinnostaa, suosittelen Paul Oliverin kokoamaa The Story of the Blues -levyä ja saman nimistä kirjaansa. Myös edellä mainitut Mississippi John Hurt, Bukka White, kuten myös Charlie Patton ja Rober Johnson ovat erittäin suositeltavia, eivätkä syyttä klassikoita.

lähiöt & rakentaminen

Arvostelimme viikonloppuna saderakin kanssa taloja kävellessämme Itä-Pakilassa, ja jäin miettimään rakentamista ja kaupunkisuunnittelua. Itä-Pakilassa oli nimittäin muutamia todella onnistuneita rivitaloalueita, jotka vetosivat minuun monin tavoin. Ensiksikin talot olivat erittäin matalia ja verrattaen pieniä. Ne upposivat varsin tehokkaasti maastoon ja olivat (mahdollisuuksien mukaan) osa sitä, etenkin jos olivat köynnösten peittämiä. Ja ylipäätään, tummalla laudalla ja punatiilellä saa hyvää jälkeä aikaan.

Rivi- ja kerrostaloaluuet (ja jossain määrin myös tiiviit rintamiestalolähiöt) luovat hyviä orgaanisia kokonaisuuksia. Talojen ympäröimät ja niiden välissä olevat pihapiirit, joissa on puita ja kallioita, ovat minusta kovin viehättäviä. Kerros- ja rivitalolähiöiden mahdollistavat minusta yht’aikaisesti tiiviin ja viihtyisän asumisen. Ja tiivisti pitäisikin rakentaa: minusta ei ole mitään järkeä rakentaa isoihin omakotitaloihin perustuvia nukkumalähiöitä yhä kauemmaksi työpaikoista ja palveluista. Ja joiden kaupat ovat valtavia automarketteja valtavien teiden varsilla. Sen sijaan, että suosittaisiin moista, tulisi panostaa lähiöihin. Myönnän: rakentaminen on minusta poliittista, ja vasemmistolais-idealistiset näkemykseni vaikuttavat myös mielipiteisiini rakentamisesta.

Parhaimmillaan lähiöt ovat toimivia kyliä, jotka joukkoliikenteen ansioista muodostavat yhdessä toimivan verkoston, eli kaupungin. Esim. Pihlajamäki täyttää monin tavoin hyvän lähiön kriteerit. Siellä on paljon väkeä verrattaen pienellä pinta-alalla, mutta silti paljon lähiömetsää, eikä alueen pinnanmuotoja ole täysin tuhottu. Lähiön keskellä olevassa ostoskeskuksessa on kaikki tarvittavat palvelut: kaupat, apteekki, terveyskeskus ja pankki. Kirjasto on kohtuullisen lähellä Viikissä, ja KELA Malmilla. Tämä tarkoittaa sitä, että käytännössä pihlajamäkeläisen ei tarvitse lähteä kauas tullakseen palvelluksi. Eikä ainakaan tarvitse liikkua yksityisautolla, koska julkisella liikenteellä pääsee naapurilähiöihin nopeasti. Juuri tällaista asumista pitäisi minusta tukea. Etenkin kun Pihlajamäen arkkitehtuuri on todella toimivaa ja tyylikästä. Erityisesti ostoskeskuksen takana olevat hevosenkengän muotoiset matalat kerrostalot, jotka mukailevat kallion muotoja ja muodostavat puolisuljettuja pihapiirejä ovat huippuja.

Juuri maanmuotojen mukailu, vähäeleisyys ja tiiviys ovat periaatteita, joiden mukaan pitäisi rakentaa. Pidän valtavasti saksalaisen arkkitehdin Peter Hübotterin taloista, joissa on toteutettu juuri tuota ajatusta. Talot tulee sovittaa maastoon sen ehtojen mukaisesti, eikä toisin päin. Monet hänen taloistaan ovatkin puoliksi maan alla, minkä vuoksi ikkunoista näkyy puutarha maanpinnan tasalta. Ajatus on minusta sikäli hauska, että luodaan hienoja näkymiä hyvin epätyypillisellä tavalla. Kuka tahansa voi luoda hyvät näköalat rakentamalla talon rantakallioille tai vuoren huipulle, mutta uusien horisonttien avaaminen katsomalla puutarhaa sammakkoperspektiivistä on hienoa. Tuolla tavalla tiiviissäkin naapurustossa taataan hienot näkymät. Toki moista on vaikeampi noudattaa kerrostaloasumisessa, mutta periaate on hyvä: mennään sen mukaan mitä on, ja yritetään löytää siitä uusia näkökulmia.

Toinen näkemyksiini rakentamisesta ja kaupunkisuunnittelusta vaikuttanut seikka on kibbuts-aate. Juuri kibbutsien muodostama kokonaisuus niin maantieteellisesti kuin poliittisestikin on kiinnostavaa, ja lähiörakentamiseen voisi saada ehkä uusia näkökulmia tuota kautta. (En tarkoita nyt vuoden 1948 sodan ja 1950-luvun aikaisia “muuri & vahtitorni” -pikakibbutseja, joita kyhättiin valtavalla vauhdilla turvaamaan ja valtaamaan uusia alueita.) Rafi Segalin ja Eyal Weizmanin A Civilian Occupation: The Politics of Israeli Architecture on hyvä ja kriittinen kuvaus israelilaisesta arkkitehtuurista ja arkkitehtuurin poliittisuudesta ylipäänsä. Lähiöiden kannalta siinä on kiinnostava kuvaus mm. siirtokunnista ja niiden pohjapiirrustuksista, ja toisaalta kokonaisen kaupungin alusta lähtien suunnitelleen arkkitehtuurin haastattelu.

Viimeaikainen vaalirahoitus- ja “Bad Ideaparkki -parkkikeskustelu on ollut hyvästä. Erityisen hyvää tässä on minusta se, että aiemmin uhoamisestaan tunnettu Kokoomuksen Jan Vaapaavuori on ottanut tehtävänsä asuntoministerinä vakavasti, ja esittänyt hyviä ajatuksia rakentamisesta. Hän on mm. vastustanut uuden ideaparkin rakentamista Vihtiin ja vastustanut Matti “ajatusen parkkipaikka” Vanhasen näkemyksiä Suomen nurmijärvistämisestä. Vapaavuori ansaitsee tässä minusta erityiskiitoksen, sillä oikeistolaisena poliitikkona hänen on nähdäkseni vaikeampi vastustaa yrittäjyyttä ja muutenkin on omista lähtökohdistaan tehnyt varsin ison käännöksen. On hyvä, että edes joku kokoomuksessakin vastustaa automarkettimeininkiä. Etenkin kun nimenomaan nuo tuhoavat maaseudun kirkonkyliä.

perus[tuslaki?]sopimus

Pitkä aika ei näkyä.

Internet lienee pullollaan erilaisten kaltaisteni amatöörikommentaattorien juttuja siitä kuinka irlantilaiset eivät hyväksyneet Lissabonin sopimusta hiljattain järjestetyssä kansanäänestyksessä, mutta kirjoitan aiheesta siitä huolimatta. Kuten ennenkin, esim. Nizzan sopimuksesta äänestettäessä, oli äänestysprosentti verrattaen alhainen. Ja tuloskaan ei tainnut olla yllätys kenellekään. Nizzan sopimus ei mennyt ensimmäisellä kerralla läpi Irlannissa (ainoa valtio, jossa sopimuksesta järjestettiin kansanäänestys) ja EU:n perustulakisopimus meni nurin Hollannissa ja Ranskassa (kaksi neljästä (osin suuntaa-antavan) kansanäänestyksen järjestäneestä valtiosta).

Kuten aina, sopimusten vastustus (ja kannattaminen) tuntuvat perustuvan enemmän mielikuviin ja ennakkoluuloihin kuin asiapohjaiseen tietoon. (Esim. itse vastustin perustuslakisopimusta yhden puolustusartiklan perusteella, jonka olin sattumalta nähnyt jossain pamfletissa.) Mutta juuri siksi jatkuvat ei-tulokset äänestyksissä ovat niin selviä. Ei kai kukaan hyväksy sopimusta, jonka sisällöstä ei tiedä mitään. Suomessa, jossa tuo perustuslakisopimus ratifioitiin sen jälkeen kun se oli kaatunut Ranskan ja Hollannin äänestyksissä, eli kun asiakirja siinä muodossaan oli täysin vanhentunut. Oireellista on, että vaikka Suomessa hallitus oli kovasti ajamassa kyseistä sopimusta, ei siitä onnistuttu tiedottamaan kansalaisille. Edes kovin moni asiasta kiinnostunut ei oikein osannut sanoa mitä sopimus lopulta piti sisällään, ja kysymys herää tiesivätkö asiasta äänestäneet kansanedustajatkaan. Myönnän, etten tiedä onko sopimus hyvä vai huono, mutta en kyllä lähtisi siltä pohjalta mitään hyväksymäänkään. Eikä niin tehdä Hollannissa, Ranskassa tai Irlannissakaan.

Nyt pohditaan onko EU “kriisissä” Irlannin kansanäänestyksen tuloksen vuoksi. Ei tietenkään ole, sillä kansanäänestysten tulokset merkitsevät EU:ssa herttaisen vähän. Perustuslakisopimus kaatui kahdessa kansanäänestyksessä, joten asiasta selvittiin sillä, että muutetaan sopimuksen nimeä ja ei järjestetä kansanäänestyksiä; paitsi tietenkin Irlannissa, jossa maan perustuslaki niin vaatii. Ulkoministerimme A. Stubb on ehtinyt jo todeta, että “Lissabonin sopimus kestää Irlannin tuloksesta huolimatta“, eli että kansanäänestyksellä ei ole mitään väliä. EU-komission puheenjohtja J. M. Barroso on samaa mieltä Stubbin kera: sopimus tulee voimaan Irlannista huolimatta. Tämäkään ei yllättäne ketään.

Kun Nizzan sopimus kaatui Irlannissa, keksittiin tuloksen aiheuttamaan ns. kriisiin “luova ratkaisu” (jollaista Stubb toivoo nytkin): Nizzan sopimuksesta järjestettiin Irlannissa uusi kansanäänestys. Juuri ja juuri yli puolet äänioikeutetuista vaivautuivat äänestämään, ja heistäkin ei kovin selkeä enemmistö oli sopimuksen kannalla. Viesti oli selvä: vastaus kysymykseen oli väärä, joten kysymystä kysytään niin kauan kunnes saadaan oikea vastaus. Ei ihme, että moinen teatteri piti irlantilaisäänestäjät kotona.

Jos sopimus on niin hyvä ja tarpeellinen kuin väitetään, enkä suoralta kädeltä lähde sopimuksen sisältöä kommentoimaan, koska en asiasta tiedä mitään, luulisi, että EU:n kokoinen organisaatio osaisi tiedottaa asiasta kansalaisilleen. Suomessa – tulkintani mukaan – on kyse siitä, että nykyinen, kuten edellinenkin, hallitus pitää äänestäjiä tyhminä. Tämä käy ilmi myös meneillään olevasta vaalirahajupakasta: Matti “keskeneräisistä asioista ei saa keskustella” Vanhanen & kumppanit tiputtelevat uusia vajaavaisia selityksiä sitä mukaan kun lehdistö saa uutta tietoa asiasta, sen sijaan, että olisi kerralla selitetty mistä on kyse. Kai luulevat, että ihmiset ovat niin tyhmiä, että puolivillainen “en tiedä, en kommentoi, en muistanut” riittää pitämään äänestäjät tyytyväisinä.

Kovin luottamusta herättävää ei ole sekään, että eri EU-sopimusten yhteydessä muistetaan mainita, että kaikkien jäsenvaltioiden on hyväksyttävä sopimukset, jotta ne tulisivat voimaan, mutta käytäntö on toinen. Miksi turhaan apinoida demokraattisen päätöksenteon ulkoisia puitteita, kuten äänestyksiä, jos niiden tuloksilla ei ole mitään väliä? Vai luullaanko, että ihmiset menevät sillä halpaan, että saavat käydä pudottamassa paperipalan laatikkoon? Tosin, valtaosassa EU-jäsenvaltioita jo tästäkin teatterista ollaan rehdisti luovuttu. Jännittävää on, että Lissabonin sopimuksesta ei keskusteltu Suomessa juuri lainkaan. Huomiota on kiinnitetty enemmän tekstiviesteihin, kehittyviin maakuntiin ja pääministerin morsiammiin.

Taannoisessa kuukausiliitteessä olleessa Pääkaupunki-sarjakuvassa osuttiin naulan kantaan, kun kuvattiin minkälaista “politiikka” Suomessa nykyään on.

lyhyesti biodieseleistä (osa 3)

Olen aiemminkin kirjoittanut lyhyesti biodieselistä, ja siitä miksi se on minusta huono idea. Biopolttoaineissa minua huolestuttaa se, että uusibritannialaisista omavaraisviljelijöistä tehdään plantaasityöläisiä. Tuntuu myös oudolta se, että polttoaineen säästämisen sijasta keskitytään vaihtoehtoisten polttoaineiden kehittämiseen, jotta tulevaisuudessakin voitaisiin ajella rajattomasti. Ei sillä, toki joku vaihtoehtoinen polttoaine voisi olla hyvä asia, mutta öljypalmusta tehty biodiesel ei minusta (eikä monesta muusta minua viisaammastakaan) ole sitä.

Australialainen antropologi Monique Skidmore kertoo ABC:n uutisessa, että biopolttoainerieha myös pahentaa Burman/Myanmarin elintarviketilannetta: arvon junta on ilmeisesti patistanut maaseudun väestöä istuttamaan biopolttoainekasveja riisin sijaan.

Kieltämättä tuntuu jokseenkin väärältä polttaa elintarvikkeita autoissa / korvata ruokakasvit dieselkasveilla.

there will be blood

Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood (2008) on ehditty julistaa vuosikymmenen merkittävimpien yhdysvaltalaisten elokuvien joukkoon. Elokuva on saanut osakseen valtavaa ylistystä arvostelijoilta – toki Tapani Maskulaa lukuun ottamatta (** NYT-liite). Kuten niin moni muukin elokuva, jonka ennakko-odotuksia on nostettu näin paljon, There Will Be Blood jäi pettymykseksi.

Yhdysvaltalaisen öljyteollisuuden synnystä kertova elokuva ei ole huono. Päinvastoin, elokuvan alkupuoli, jossa kuvataan kuinka Daniel Day-Lewisin esittämä Daniel Plainview päätyy yksinäisestä, mutta määrätietoisesta, kullankaivajasta ison öljy-yrityksen johtajaksi ja keinottelijaksi, on hyvin vaikuttava. Aluksi hän tekee itse likaisen – ja vaarrallisen – työn, mutta lopulta hän keskittyy hankkimaan porausoikeuksia enemmän tai vähemmän tavallisia maanomistajia huijaamalla. Esittelypuheissaan hän kertoo, että öljynporaus tuo mukanaan vaurautta, koulutusta ja kehitystä. Öljy tuokin vaurautta, mutta etupäässä Plainview’lle itselleen.

Tarina lähtee käyntiin kun erään syrjäkylän nuoren ja karismaattisen saarnaajan Elin kaksoisveli – tai Eli itse (tämä jäi ainakin minulle hyvin hämäräksi) – antaa Plainview’lle vihjeen, että alueella olisi enemmänkin öljyä. Näin on, ja Plainview onnistuu saamaan suuren osan maista itselleen, lupaamalla tukea Elin kirkkoa rahallisesti. Elin ja Plainview’n ristiriitainen, mutta ilmeisesti myös symbioottinen, suhde on yksi elokuvan kantavista juonista. Kuten Avenius toteaa, kapitalismin ja uskonnon välinen suhde on nykyäänkin keskeinen Yhdysvalloissa. (Eikös herrännäiskristitty Bush II ole öljysuvun vesa?)

Uskonnon ja kapitalismin liiton ja yhteentörmäyksen lisäksi sukulaisuus on keskeisessä asemassa. Ensimmäinen viite tästä on Elin todellinen tai hänen itsensä esittämä kaksoisveli, joka kutsuu öljy-yhtiön paikalle. Tämän lisäksi Plainview’lla on vaikea suhde kasvattipoikaansa, johon hänellä ei ole verisiteitä, ja jonka kuuroutuminen saa hänet jättämään lapsensa muiden huostaan. Kuvioihin ilmestyy Plainview’n velipuoli, josta hän on löytävinään jotain, mutta tämä paljastuu puolestaan huijariksi, joten sekin suhde kariutuu. Selkeästi elokuva pyrkii sanomaan jotain amerikkalaisesta sukulaisuudesta: jo pelkästään nimi tuo mieleen David Schneiderin toteamuksen, että veri on keskeisin symboli amerikkalaisten tavassa hahmottaa sukulaisuus. Nimi viittaa toki myös öljyyn ja konfliktiin, mutta se lienee selvä. Mutta sanoma jää – ainakin minulle – hämärän peittoon. Ehkä en tiedä tarpeeksi amerikkalaisesta kulttuurista tai sitten jotain elokuvassa meni minulta pahemman kerran ohi.

Ehkä juuri tämä epäselvyys, ja lopun lässähtäminen, tekivät elokuvasta varsin keskinkertaisen kokemuksen. Alun öljyteollisuuden nousun kuvaus oli kuitenkin hieno. Itse vertasin sitä myös väistämättä (ja varmaan ketään yllättämättä) Papua Uuden Guinean luonnonvarateollisuuteen (metsä, öljy ja kaivos). Teemat ovat samat: PUG:ssa elokuvan kuvaaman luonnonvarateollisuus ja herätysliikkeet ovat hyvin ajankohtaisia. En tiedä minkälainen niiden keskinäinen suhde siellä on, mutta Plainview’n hahmon mainospuheesta tuli mieleen PUG:n metsäteollisuus, joka lupaa paikallisille jos minkälaista kehitystä, mm. juuri kouluja ja sairaaloita, vastineeksi hakkuuoikeuksista. Ja samalla tavoin sielläkin muutamat yritteliäät henkilöt voivat vakuuttaa teollisuudesta vähemmän perillä olevat sukulaisensa päästämään yritykset yhteisesti omistetuille maille. Ja kuten Bougainvillen tapaus osoittaa, verta tuli sielläkin.

sananvapaudesta

Helsingin Sanomissa oli 3.5. artikkeli ympäri maailmaa tapahtuvasta bloggajien hiljentämisestä. Viime vuonna suljettiin noin 2600 verkkosivua ja lisäksi 60 blogin pitäjää vangittiin. Heistä suurin osa Kiinassa. HS:n jutun mukaan Toimittajat ilman rajoja -järjestö on arvioinut, että bloggaaminen on jo yhtä vaarallista kuin toimittajien työstä. Suomessa tilanne on kuulemma vielä hyvä, ja internet on Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan Pekka Hyvärisen mukaan lisännyt sananvapautta Suomessa.

Isossa mittakaavassa näin voikin olla. Valitettavaa kuitenkin on, ettei HS:n jutussa mainittu sitä, että myös Suomessa on suljettu blogeja. Osa tapauksista hiponee sananvapauskysymystä. Ainakin Mikko Ellilän blogin sulkeminen. Ellillän blogi suljettiin ilmeisesti siksi, että hän pyrki “julkisuuden avulla ylläpitämään maahanmuuttovastaista asenneilmastoa” (vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen Aamulehdessä). Ainakin lukemani perusteella osa Ellillän jutuista on täydellisen epätieteellistä ja (sanan varsinaisessa merkityksessä) rasististista provokaatiota.

Mutta onko oikein kieltää häntä ilmaisemasta mielipidettään? Minusta ei missään nimessä. Vasemmistolaisena antropologina olen Ellilän kanssa täysin eri mieltä, ainakin hänen rotuopillisista kirjoituksistaan, kuten käsittääkseni valtaosa vakavasti otettavista yhteiskunta- ja luonnontieteilijöistä. Se, että Ellilän käsitykset ovat mainitun kirjoituksen osalta tieteellisestikin vääriä, ei tarkoita, että niitä pitäisi sensuroida. Päinvastoin, oikean tieteen tehtävänä on sinnikkäästi argumentoida vastaan ja osoittaa perustellusti missä ja miten on menty vikaan. On toki väsyttävää toistaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Joka kerta on osoitettava erilaisille David Irvingeille, että kyllä, juutalaisten kansanmurha on historiallinen tosiasia, tähtitieteen ja biologian perusteella on väitettävä yhä uudestaan ja uudestan, että planeettojen asennot eivät vaikuta tiettyinä kuukausina syntyneiden ihmisten rakkauselämään ja niin edespäin. Mutta se on tieteen tehtävä.

Kiellot antavat vain ymmärtää, ettei parempia perusteluja ole. Ja silloin vapaa yhteiskunta lyö itseään pahemman kerran omaan nilkkaansa. Holokaustin kieltäminen, äärimmäinen sosiaalidarwinismi ynnä muut ovat epämiellyttäviä ilmiöitä, mutta on puututtava niiden syihin, ei vain kiellettävä niiden ilmenemismuodot. Kyse on pitkälti samasta asiasta kuin natsitunnusten käytön kieltämisestä. Ongelma lakaistaan maton alle puuttumatta laisinkaan syihin.

Erityisen huolestuttava on kuitenkin Puumalaisen kommentti kokonaisuudessaan:

“Syrjintään puuttuminen edellyttää tuntuvia keinoja. Erityisesti tulisi puuttua niiden toimintaan, jotka pyrkivät julkisuuden avulla ylläpitämään maahanmuuttovastaista asenneilmastoa. Muun muassa nettirasismiin tulisi puuttua kovalla kädellä.” [oma painotukseni]

Miksi maahanmuuttovastaiseen asenneilmastoon on puututtava? Eikö kyse ole kuitenkin poliittisesta mielipiteestä, johon ihmisellä on oltava oikeus? Siitä huolimatta, etten ole maahanmuuttovastainen, minusta on pelottavaa, että mielipiteestä tulee rikos. Yhteiskunnan tulisi toimia niin, että asioista keskustellaan, ja että ihmisillä saa olla eri näkemyksiä suunnasta, johon yhteiskuntaa kehitetään.

Epämiellyttävintä tässä kaikessa on maahanmuuton epäpolitisointi. Riippumatta mitä mieltä aiheesta on, se on kuitenkin poliittinen kysymys. Mutta ilmeisesti Puumalaisen mukaan asiaan ei saisi puuttua kaikkein järkevimmällä poliittisella keinolla, eli keskustelulla. Epäpolitisointi on siksi ikävä vallankäytön muoto, että oma mielipide asetetaan keskustelun ulkopuolelle ja siitä tehdään jotain muuta kuin mielipide, jota muut eivät voi siksi omilla mielipiteillään pyrkiä muuttamaan. Vastaavaa toimintaa on esim. tuloerojen kasvattamisen perusteleminen taloudellisella välttämättättömyydellä, eikä sillä, että sattuu syystä tai toisesta olemaan sitä mieltä, että tuloeroja tulisi kasvattaa.

Pahinta hallaa suvaitsevaiselle, vapaalle ja järkevään keskusteluun perustuvalle yhteiskunnalle tehdään kieltämällä puheenvuorot. On tultu outoon tilanteeseen, jos kaltaisteni sosialistien on ruvettava puolustamaan äärioikeistolaisten oikeutta ilmaista itseään. Mutta olen vakaasti sitä mieltä, ettei sananvapautta voi puolustaa liikaa ja että todella moniarvoisessa yhteiskunnassa jokaisella on oikeus tuoda julki näkemyksensä, silloinkin kun ne ovat tieteellisesti epäpäteviä tai omista näkemyksistä poikkeavia.

Asiaan liittyen: HS:n jutussakin mainitulle egyptiläisellä bloggaajalle Abdelkareem Nabil Solimanille pyydetään lähettämään tukipostia. Kirjeiden tarkoituksena on piristää bloggaamisesta neljän vuoden tuomiota saanutta oikeustieteen opiskelijaa ja osoittaa Egyptin viranomaisille, että häntä tuetaan ulkomailla. MidEast Youth -järjestön mukaan ulkomaisella tuella ja huomiolla oli suuri osuus Abdelkareemin kidutuksen lopettamisessa. (Tuo MidEast Youth on muuten erittäin tuettavan oloinen verkosto noin muutenkin. Kannattaa tutustua.)

raunioita

BLDGBLOGin merkintä Hotels in Afterlife on varmasti hienointa mitä olen nähnyt moneen minuuttiin! Valokuvaajat Haubitz & Zoche ovat käyneet kuvaamassa keskeneräisiä hotelleja Sinain niemimaalla Egyptissä. Suuri osa valokuvatuista rakennelmista eivät itse asiassa koskaan valmistuneet ja nököttävät nykyään pelkkinä rankoina keskellä autiomaata. BLDGBLOG kutsuu noita “epäonnistuneiden sijoitusten monumenteiksi” ja toisaalla niiden sanotaan näyttävän turismiteollisuuden seuraukset.

Näin toki on, mutta mielestäni keskeneräisinä ja hylättyinä nuo ovat mielenkiintoisempia ja hienompia kuin mitä niistä ikinä olisi voinut tulla, jos ne olisivat valmistuneet suunnitelmien mukaan. En ole erityinen aurinkorantaturismin ystävä, enkä erityisemmin arvosta luksushotelliestetiikkaakaan (päinvastoin suorastaan…), mutta erilaisia rakennusraatoja kävisin mieluusti katsomassa. En toki tarkoita, että varta vasten pitäisi ruveta rakentamaan keskeneräisiä raunioita kaltaisilleni. Ja toki rauniot ovat hauskempia kun ne löytää itse.

Lopulta kyse lienee siitä, että raunio antaa niin paljon enemmän mahdollisuuksia omalle mielikuvitukselle kuin asuttu tai tarkoitetussa käytössään oleva rakennus. Niissä tietää mitä tapahtuu, niissä toimii automaattisesti tarkoitettujen kaavojen mukaisesti ja niin edelleen. Hylätyssä rakennuksessa voi sen sijaan tehdä lähestulkoon mitä vain ja usein pääsee näkemään alueita, joihin ei “toimivassa” rakennuksessa pääsisi. Hylättyihin rakennuksiin liittyvät tarinat, joita rakennukset itse kertovat, ovat syystä tai toisesta usein niin paljon mielenkiintoisempia kuin meneillään olevat tapahtumat. Varmasti siksi, että niissä on aina enemmän mahdollisuuksia.

Muinaiset rauniot ovat siitä hienoja, että niiden kautta on äärimmäisen konkreettinen linkki johonkin ajat sitten menneesseen ja siten itselle täysin vieraaseen. Vanhojen portaiden kulumat ovat ehkä parhaita esimerkkejä: kivi on kulunut joskus tyystin kuopalle, ja kun miettii kuinka usein sitä esimerkiksi kiipeä portaita kotiinsa jättämättä mitään jälkeä, voi kuvitella kuinka uskomattoman kauan moisia on saatu tallata. Erilaisia itselle vain hämärästi tunnistettavia rakennuksia katsellessa voi miettiä mitä ne rakentaneet ihmiset ovat tahoillaan miettineet. Vastaavasti uudet rauniot ovat siitä mielenkiintoisia, että niistä tietää enemmän, ja ne ovat itselle lähempiä kuin esim. roomalaisten sinänsä ansiokkaasti rakentamat rauniot.

Yksi varmasti hienoimpia näkemistäni raunioista on Hvarin saarella Kroatian rannikolla ollut (ja varmaan edelleenkin oleva?) hylätty lomakeskus. Paikka oli ilmeisesti jokin lasten kesäleirikeskus tms. ja siellä oli jäljellä vielä kirjasto (tosin lattialle levitettynä) ja vaikka mitä muuta. Työkaluvarastosta olisi varmaan myös tehnyt vaikka mitä löytöjö, jos olisi ollut taskulamppu mukana.

Toinen hillitön paikka on Virossa, jossain Lihulan ja Pärnun välimaastossa sijaitseva hylätty maatalouskombinaatti(?), jonka paikalliset kersat olivat muuttaneet skeittipuistoksi. Hylätty agraarikompleksi oli siellä keskellä peltoja ilman, että välittömässä läheisyydessä olisi ollut muuta asutusta tai rakennuksia. Voisi nyt kevään tultua taas lähteä kartoittamaan Helsingin nähtävyyksiä. Viikinmäen ampumarata oli aikanaan aika erikoinen paikka, samoin kuin Sompasaaressa olleet omituiset tönöt. Valitettavasti täällä ei taida oikein olla hylättyjä lomakeskuksia, entisiä sotilastukikohtia tai ohjussiiloja.