They take a side, you just take pictures.
Sitaatti on melko huonosta Vietnamin sodasta kertovasta elokuvasta Hamburger Hill (John Irvin, 1987). Melko turha elokuva, mutta tuo lause, jonka jenkkisotilas toteaa armeijan sotakirjeenvaihtajalle (“They” viittaa toki vihollisiin), on kiinnostava, sillä se kertoo valokuvauksen ja osallistumisen suhteesta. Tai oikeammin valokuvauksesta ja osallistumatta jättämisestä. Viime valokuvausmerkinnässäkin mainittu Susan Sontag on sitä mieltä, että usein (aina?) valokuvaaminen on tapa ottaa etäisyyttä itse tapahtumaan.
Kameran avulla valokuvaaja voi olla läsnä, muttei osallisena. Intuitiivisesti tuo tuntuu taas kerran ihan osuvalta. Aika monessa tapahtumassa, esimerkiksi mielenosoituksissa, joissa tunnen oloni kiusalliseksi, on helpompi olla “mukana” vain kuvaamassa. Sitä on jotenkin osallistumisen ja tarkkailun rajamailla, ja ennen kaikkea jättää itselleen takaportin auki, kun voi todeta, että oli paikalla “vain kuvaamassa”. Samaa voisi tosin myös sanoa esimerkiksi antropologiasta, ja niin muistaakseni yksi yliopiston antropologian laitoksen tutkijoista (en nyt mainitse kuka, koska en enää vuoden jälkeen tarkalleen muista kuka tämän sanoi) totesikin. Hänelle antropologia on miellyttävä kompromissi osallistumisen ja kriittisen etäisyyden välillä. Tämä pätee myös täysin itseeni. Täysillä osallistuminen sosiaalisiin tapahtumiin on minulle usein, eri syistä, vaikeaa ja vähän kiusallista. Ehkä kyse on siitä, että haluaa säilyttää oman yksilöllisyytensä?
Toisaalta, valokuvaushan on myös aina osallistumista, sillä onhan kuvaaja osallisena tilanteessa ihan samalla tavalla kuin tutkija – tai kuka tahansa “sivustakatsoja” havainnoimassaan tapahtumassa. Jos valokuva ei ole salaa otettu, vaikuttaa valokuvaajan läsnäolo tilanteeseen, vaikka sitä ei itse kuvasta näkisikään. Neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Dziga Vertov käsitteli tätä teksteissään ja myös elokuvassaan Mies ja elokuvakamera (1929, NL), jossa kameran läsnäoloa ei pyritä lainkaan peittelemään. Päinvastoin, varsin usein toinen kamera näyttää mitä toinen kuvaaja on milloinkin tekemässä tai kuinka erilaiset kohtaukset on saatu kuvattua. Jos ei muuta niin elokuva ei ainakaan pyri luomaan illuusioita siitä, että kuvaaja olisi huomaamaton tarkkailija. Itse asiassa, hyvin monessa sosiaalisessa tilanteessa, esimerkiksi häissä tai muissa sukujuhlissa, on hetkiä, jolloin koko tapahtuma tuntuu pyörivän valokuvaajan ympärillä ja ehdoilla, kuten Pierre Bourdieau teoksessaan Photography: A Middle-brow Art toteaa. (Bourdieau pyrkii selvittämään valokuvauksen sosiaalisia puolta, ja sukujuhlat, joissa – ainakin Ranskassa – on ihan selkeät kaavat sille milloin, miten ja minkälaisia valokuvia otetaan, on todiste Bourdieaulle nimenomaan siitä, että valokuvaukselle on tosiaankin yksilöpsykologian ylittäviä sosiaalisia syitä.)
En ajatellut sen tarkemmin pohtia tässä valokuvauksen sosiaalisia syitä tai merkityksiä (osin siksi, että Bourdien kirja on vielä kesken!), mutta osallistumisesta oli mielenkiintoinen huomio myöskin edellisessä merkinnässä mainitussa kirjassa pohjoisvietnamilaisista valokuvaajista. Pohjoisvietnamilaiset valokuvaajat tekivät julkilausutusti propagandaa, ja moni toteaakin kirjassa kokeneensa olevansa osallisina sotaponnistukseen siinä missä sotilaatkin. Ilmeisesti lähes poikkeuksetta valokuvaajat liikkuivat taistelijoiden kanssa ja toimivat samoissa olosuhteissa heidän kanssaan. (Kirjassa on hämmästyttäviä kertomuksia siitä miten kuvaajat vedostivat kuviaan viidakossa käyttäen itsetehtyjä pimiöitä, joissa vedostus tehtiin päivänvalon ja kameran objektiivin avulla.) Ilmeisesti myös tämä osallisuus toi erilaisen suhteen kuvattavaan. Valokuvaaja Nguyen Dinh Uu toteaa kuinka nimenomaan se, että kuvaaja ja kuvattava elivät täysin samoissa olosuhteissa ja olivat osallisina samassa asiassa (tässä tapauksessa sotaponnistuksessa) sai aikaan aivan erilaisen tunteen ja välittämisen kuin se, että valokuvaajat asuvat hotelleissa sekä tulevat ja menevät miten sattuu.
Ehkä kyse ei olekaan siitä, että valokuvaus itsessään vieraannuttaisi mitenkään erityisemmin tilanteesta, vaan siitä onko kuvaaja itse lähtökohtaisesti siinä mukana. Näin olettaisin, sillä minusta tuntemattomien ihmisten kuvaaminen on äärimmäisen vaikeaa, tunkeilevaa ja kiusallista. Olen yhä enemmän harjoitellut sitä, että jos näen kadulla jonkun kiinnostavan tilanteen, esimerkiksi raksamiehiä istumassa rivissä torilla, niin menen ja kysyn saanko ottaa kuvan. Kiusallista se on silti, ja varmaan nimenomaan siksi, ettei itse ole osallisena siinä. Parhaat kuvat ihimisistä olenkin saanut silloin, kun olen ollut osallisena tapahtumaan samalla tavalla kuin kuvattavatkin ja myös jossain määrin tuntenut heidät. Näin esimerkiksi rakennustyömaalla työskennellesäni, jolloin kuvasin työntekoamme. Tai kenttätöissä, jolloin olin minulla oli kamera aina mukana, ja kuvasin melko lailla jatkuvasti. Kuvaaminen tuntui silloin täysin luontevalta ja vaivattomalta. En tiedä johtuiko se siitä että, vaikka olin toki ulkopuolinen, asuin kuitenkin kylässä ja pyrin osallistumaan asioihin siinä missä muutkin vai siitä, että olin nimenomaan ulkopuolinen, jonka tavallaan odotettiinkin kuvaavan? Itse olettaisin kuitenkin edellä mainittua, eli sitä, että kuvaaminen on helpompaa ja usein myös jäljeltään parempaa, kun on itse jo alunperin mukana.
PS. Viime kirjoituksessa pohdin valokuvan tapaa estetisoida aihettaan, ja totesin, että ehkä sekin on kuitenkin vain katsojan kokemusta. Tuossa Vietnam-kirjassa valokuvaaja Duong Thanh Phong, jonka kuvat ovat mielettömän hienoja, toteaa, ettei ottanut kuvia “kauniista asioista”, vaan sodan rumasta todellisuudesta. Kyse lieneekin siitä, että aiheet eivät ole hänelle kauniita, kun taas itselleni, joka on täysin ulkopuolinen, kuvat ovat lähinnä hienoja teoksia. Ehkä hyvä valokuvaaja tässä tekeekin itselleen karhunpalveluksen? Ehkei esimerkiksi niinkin kauheaa asiaa kuin sotaa ja sen luomia kauhuja voi vain välittää valokuvauksen avulla?
