valokuvauksesta

Pitkä aika ei näkyä. Tämä blogi on ollut talviteloilla jo yli puoli vuotta, koska en ole vain jaksanut kirjoittaa mitään. Sitten viimeisen merkinnän olen valmistunut ja tehnyt jatko-opintosuunnitelman, ja vain käynyt tyhjäkäynnillä siinä välissä. Mutta: tarkoituksenani ei ole kirjoittaa sitä miksen enää kykene kirjoittamaan, vaan valokuvauksesta, jota olen nyt aktiivisesti ja melko pakonomaisesti harrastanut vuodesta 2000 lähtien.

Lähes maanisesta valokuvaamisesta huolimatta en ole koskaan oikein kunnolla ajatellut aihetta, tai perehtynyt siitä kirjoitettuun kirjallisuuteen. Esimerkiksi, miski ylipäätään kuvaan? Miksi se on mudostunut matkoilla keskeisimmäksi asiaksi? Miksi on niin tärkeää saada hyviä kuvia? Jopa siinä määrin, että itse tapahtuma muuttuu toisarvoiseksi ja tavallaan vain välineeksi hyvän kuvan saamiseksi. Vaikka olen ollut jossain määrin tietoinen valo- ja elokuvaamisen teoriasta aiemminkin, en ole pohtinut näitä kysymyksiä kuin vasta luettuani filosofi Susan Sontagin teoksen Valokuvauksesta. Sontag on teoksessaan hyvin kriittinen valokuvausta kohtaan. Valokuvaus on hänen mukaansa alistamista ja tämän vuoksi aina jossain määrin aggressiivista toimintaa. Vaikka tämä kuulostaa vähän kaukaa haetulta, en ole täysin eri mieltä, koska onhan valokuvaamisessa aina kyse jonkin tietyn hetken, aiheen tai asian tallentamisesta ja ennen kaikkea omistamisesta. Valokuva on Sontagin mukaan aina tulkinta todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin tarkka jäljennös tietystä hetkestä, ja näin ollen muuttuukin Sontagin mukaan kuvatun asian jatkeeksi, ja siten vangitsemiseksi.

Sontagilla on muitakin hauskoja huomioita valokuvauksesta: esimerkiksi se, että valokuvaus on muttunut eräänlaiseksi työn korvikkeeksi niille turisteille, jotka tulevat maista, joissa on korkea työmoraali (Yhdysvallat, Japani, Saksa). Näin lomailijat voivat “suorittaa” valokuvaamalla. Tämän ainakin tunnistan itsestäni. Valokuvaaminen, paitsi että se tallentaa hetken, ja antaa siitä pysyvän muiston, tekee myös lomailusta helposti kvantifioitavaa: mitä enemmän ja parempia kuvia, sitä parempi loma. Neuroottista? Kyllä, mutta niin tuo tuntuu ainakin kohdallani toimivan. Vanhoja matkapäiväkirjoja selattuani löysin pari merkintää, joissa podin huonoa omatuntoa siitä, etten jaksanut kuvata enempää. Vastaavasti myös lintuharrastus on muuttunut rennomaksi nyt kun kamerassani on pienempi zoomi, enkä voi mitenkään järkevästi kuvata lintuja. Aiemmin oli pakko kuvata joka ikinen vähänkin harvinaisempi lintu, joka tuli retkillä vastaan…

Vakavammin, toinen kiinnostava Sontagin huomio on se, että kuvat miltei poikkeuksetta estetisoivat kohteensa, vaikka tarkoituksena olisi näyttää jonkun asian “ruma” tai “epämiellyttävä” puoli. Sontag viittaakin tässä Walter Benjaminiin, joka totesi, että valokuvaus on siitä katalaa, että kun se yrittää paljastaa jonkin asian “ruman” puolen, vaikka teollisuuskapitalismin, niin se myös usein tekee siitä jollain tavalla kaunista, hienoa tai jopa romanttista, etenkin jos kuvaaja on hyvä ja vaikka estetisointi ei olisi hänen pääasiallinen tarkoituksensa. Tämä on minusta harvinaisen totta. Monet hyvinä tai kauniina pitämistäni kuvista ovat joko jollain tapaa marginaalisista tai “ankeista” aiheista (kuten hylätyistä teollisuusalueista) tai jopa sodasta. Luin tässä hiljan Tim Pagen (itsekin valokuvajournalisti) kirjaa Another Vietnam: Pictures from the other side, jossa on pohjoisvietnamilaisten valokuvaajien kuvia Vietnamin sodasta. Moni kuvista on aivan uskomattoman kauniita: loistavia sommitteluja (jopa kesken taisteluita otetuissa kuvissa), unenomaisuutta ja/tai hienoja hetkiä. Erityisen mieleenpainuva on kuva vietnamilaisesta kenttäsairaalasta keskellä suota, jonne nuorta naistaistelijaa tuodaan leikattavaksi. Vakavasti haavoittuneessa ihmisessä ei pitäisi olla mitään kaunista tai hienoa, mutta kuva on loistava.

Tai esimerkiksi Anne Leibovitzin (joka oli muuten Sontagin pitkäaikainen seurustelukumppani) kuva tarkk’ampujien tappaman sarajevolaisen pojan polkupyörästä. Kuva on oudolla tavalla kaunis, se on hätkähdyttävä, mutta myös kauniisti sommiteltu ja yksinkertaisuudessaan hieno. Jos en tietäisi mistä on kyse, voisin hyvin laittaa kuvan seinälleni. Vaikka kuvan on tarkoituksena on varmastikin näyttää Jugoslavian sodan julmuus, se tavallaan saa aikaan päinvastaisen, eli hienoudessaan hämärtää sitä tosiasiaa, että kyseessä on se mitä julmasti kadulle ammutusta lapsesta on jäänyt jälkeen. Eipä tuon erityisen hienoa tai kaunista pitäisi olla. Tämä tekeekin mielestäni valokuvauksesta niin ristiriitaisen välineen: toisaalta se näyttää ja tallentaa tarkasti (vaikka tietenkään valokuvaan ei koskaan pidä luottaa) ja mahdollistaa asioiden näyttämisen kaikessa kauheudessaan, ja samalla se tekee siitä kauheudesta taidetta, salonkikelpoista ja kaunista. Sontag on asioiden ytimessä väittäessään, että valokuvat julmuuksista myös turruttavat niitä kohtaan. Milloin esimerkiksi sotakuva on viimeksi järkyttänyt? Toki, on järkyttäviä kuvia, mutta jokaista säväyttävää kuvaa kohden on lukuisia muita, joita vilkaisee, totetaa, että “jaa, jossain soditaan” ja kääntää sivua. Tai toteaa, että onpas hieno kuva.

Joskus lukion jälkeen mietin puolivakavissani, että konflikteja kuvaavan valokuvajournalistin työ voisi olla kiinnostavaa ja sikäli tärkeää, että kertoisi maailmalle mitä niissä tapahtuu. (Konfliktit ovat myös jollain makaaberilla tavalla aina kiehtoneet minua, myönnän sen.) Päädyin kuitenkin siihen, että en oikeastaan halua tehdä sitä siksi, etten haluaisi rakentaa identiteettiäni ja sitä missä olen hyvä muiden kärsimyksen varaan. Hyvä kuvaus tästä on Manu Larcenetin loistava sarjakuva Pieniä voittoja, jossa sotakuvaajana työskentelevä päähenkiö käy läpi ammattinsa aiheuttamaa kriisiä. (Tämä siis oma tulkintani, ja vaikeileehan päähenkilö vähän kaikesta muustakin.) Toisaalta, minusta ikävien asioiden dokumentoiminen on silti myös ensiarvoisen tärkeää. Ehkä tässä onkin pohdittavaa miten kuvata latistamatta tai estetisoimatta. Ja toisaalta myös, miten katsoa kuvia esimerkiksi sodasta niitä estetisoimatta? Aika paljonhan kyse on myös vastaanottajasta. Väitän, että minun on paljon helpompi pitää esimerkiksi Vietnamin sodan kuvia “kauniina”, kuin sodan uhrien itsensä.

Tulipas pitkä. Ensi merkinässä lisää valokuvauksesta ja osallistumisesta (tai pikemminkin sen välttelystä).