antropologia ja sota, taas

Olen viime viettänyt työpäivien luppohetkiä lukemalla Counterpunch-verkkolehdestä antropoogi David Pricen kirjoituksia Yhdysvaltojen armeijan sekä yhteiskuntatieteiden, erityisesti antropologian, yhteistyöstä (kts. esim. tämä¹, tämä² ja tämä³. Erityisesti Pricen mielenkiinnon kohteena on vuonna 2005 aloitettu ns. Human Terrain System (HTS) -ohjelma, jonka tarkoituksena on sisällyttää yhteiskuntatieteilijöitä erillisinä viiden hengen Human Terrain (HT) -ryhminä armeijan yksiköihin tuottamaan “kulttuurista” Afganistanissa ja Irakissa. (Käsittääkseni HT-ryhmät on alistettu prikaatin (n. 5000 hlö) esikunnalle, joskin minulla ei ole aavistustakaan montako ryhmää prikaatiin olisi tarkoitus kuulua.) Ajatuksena on, että kulttuurin asiantuntijat vähentävät “kitkatilanteita” (lue väkivaltaa) armeijan ja paikallisväestön välillä, ja tuottavat tietoa, jolla paikallisväestö saadaan tukemaan miehittäjiä. Yllättäen, hanke on ollut erittäin epäsuosittu amerikkalaisten antropologien keskuudessa, ja American Anthropological Association (AAA) tuomitsi sen epäeettiseksi. Syynä tähän ei ollut kategorinen kielto antropologeille toimia asiantuntijoina armeijalle tai edes Irakin ja Afganistanin sotien uuskolonialistinen luonne Pricea mukaillen, vaan se, että toimiessaan armeijan yksiköissä, ja usein itse aseistettuina, antropologit eivät voi taata tutkimuskohteilleen perustavanlaatuisia oikeuksia, esim. tämän suostumusta tai sitä, ettei tietoa käytetä kohdeta vastaan jne. Price ja monet muut ovatkin todenneet, että tilanne olisi sama kuin, että kriisialueella tai armeijassa toimiva lääkäri ei voisi noudattaa lääkärivalaansa.

Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että HTS “pehmeän vallan” ja kansannousun tukahduttamisen (eng. coutnerinsurgency) välineenä on kuitenkin jatkumassa presidentti Barack Obaman kaudella. Vaikuttaa siltä, että HTS:n myyntinaiset (erityisesti antropologi Montgomery McFate) ja -miehet ovat saaneet Obaman vakuuttuneeksi hankkeen tarpeellisuudesta ja tehokkuudesta. Tämä siitä huolimatta, että hanketta on vastustettu niin yhteiskuntatieteilijöiden kuin USA:n sotavoimienkin parissa. Esimerkiksi Yhdysvaltain merijalkaväen majuri Ben Connable toteaa artikkelissaan, että HTS on kallis, tehoton ja sotavoimien näkökulmasta jopa haitallinen. Connablen mukaan puolustushallinnossa toimii jo nyt yhteiskuntatieteilijöitä, joskin eettisesti huomattavasti vähemmän kyseenalaisissa tehtävissä (ts. ei armeijan yksiköissä “kentällä”), eikä se, että antropologit siviilit kulkevat pyssy kädessä sotilasyksiköiden vanavedessä tuo mitään erityistä lisäarvoa. Päinvastoin, luodaan turhia päällekäisyyksiä: Collbenin mukaan asiantuntijain kannattaisi keskittyä sotilaiden kouluttamiseen, sen sijaan, että asiantuntijoista tehdään eräänlaisia epäsotilaita. Haitallinen hänen mukaansa hanke on siksi, että se sotii räikeästi yhteiskuntatietelijöiden eettisiä velvollisuuksia vastaan, ja siten vieraannuttaa yhä useamman yhteiskuntatieteilijän minkäänlaisesta yhteistyöstä. Tämä nyt siis vain esimerkkinä sotavoimista tulleena vastustuksena.

Kaiken kaikkiaan HTS-ohjelmalla on epämiellyttäviä kaikuja aikoihin, jolloin antropologeja käytettiin siirtomahallintojen vallan pönkittämiseen tai Vietnamin sodassa suoranaisesti “vihollisen” esiin seulomiseen ja tunnistamiseen, jotta armeijan olisi sitten helpompi “eliminoida” nämä. Valittavasti HTS ei ole ainoa ohjelma laatuaan. Vuonna 2004 aloitettiin Pat Roberts Intelligence Scholars -ohjelma (kts. myös “firman” tiedote aiheesta), joka rahoittaa perustutkinto- ja jatko-opiskelijoita – salaa – sillä ehdolla, että nämä sitoutuvat eri pituisiin pesteihin tiedustelulaitoksilla sekä osallistuvat kesäisin tiedustelukoulutukseen. Kaiken kaikkiaan ilmassa on hyvin epämiellyttävällä tavalla kaikuja kylmästä sodasta, ja pahimmillaan amerikkalaisen yliopistomaailmaan militarisoimisesta. Eipä paljoa naurata, vaikka varsin mielenkiintoisia juttuja ovatkin. Erilaisten ja huomattavan suurten eettisten ongelmien lisäksi amerikkalaisille antropologeille ja antropologian opiskelijoille tässä on myös vakavia käytännön ongelmia: minkälaisiin uusiin vaaroihin ihan “kunnolliset” yhdysvaltalaiset antropologit joutuvat, kun paikallisväestöllä on legitiimi syy epäillä, että he ovat CIA:n agentteja?

edit:
HTS-hankkeen aloittamisen jälkeen kolme tutkijaa on kuollut tehtävissään, ja yhtä HT-ryhmän jäsentä, entistä erikoisjoukkojen jäsentä, epäiltiin afgaanimiehen murhasta. (Ko. mies oli juuri sytyttänyt HTS-tutkijan tuleen, ja ryhmässä toiminut ent. sotilas ampui pidätettyä hyökkääjää päähän. Tutkija kuoli myöhemmin saaminsa vammoihin. Lisää: Wired)

PS. Nyt kun oli puhetta Counterpunchista, kannattaa sieltä lukea myös Uri Avneryn hyvä artikkeli “Under a Black Flag: Israeli War Crimes“. Tolkullista tavaraa, jota soisi näkevän useamminkin.

—
¹“Human Terrain Systems, Anthropologists and the War in Afghanistan”
²“Obama’s Classroom Spies”
³“Counterinsurgency’s Free Ride”

valtausta ja valokuvaa

Ei jaksa päivittää, kun ei jaksa tehdä oikein muutakaan. Tutkimussuunnitelmat takkuavat, ja sen myötä takkuaa kaikki muukin.

Taannoin oli asunnottomien yön yhteydessä ollut talonvaltaus. Poliisi katsoi vierestä kun valtaajat paukuttivat ovea kiusallisen kauan, ja tulivat sitten muodon vuoksi vähän katselemaan kun valtaajat vihdoin pääsivät sisään. Myöhemmin kai sitten pyysivät valtaajia poistumaan, ja näin tapahtui. Siltä varalta, että vaikutan kovin nuivalta, niin mainittakoon, että tempaus oli minusta ihan hyvä ja perusteltu. Helsingin asuntotilanne on huono, ja Suomen kaltaisessa maassa on pakko voida asua telttaa järeämmässä asunnossa. Toki talonvaltauksen nopea lopetus oli sekin ihan järkevää. Vallattu toimistorakennus ei olisi pitemmän päälle soveltunut varmaankaan edes tilapäisasumiseen (toisin kuin esimerkiksi Lapinlahden Venetsia), mutta symbolisena eleenä tuo nyt kuitenkin oli hyvä. (lisää kuvia)

 

 

kuvia vailla nimiä

New York Times erittäin hyvässä valokuviin ja valokuvajournalismiin keskittyvässä Lens-blogissa oli mielenkiintoinen juttu Israelin ja Palestiinan välisestä konfliktista otetuista kuvista, joita ei ole nimetty tai joihin ei ole pantu kuvatekstejä. Nimettömät kuvat antavat katsojalle mahdollisuuden katsoa kuvia ennakkokäsityksistään vapaampana toteaa Lontoossa näyttelyn järjestänyt israelilainen valokuvaaja Yoav Galai. Tuo ei ehkä vaikuta aluksi mitenkään omaperäiseltä tai erityisen kekseliäältä, mutta ajatus on silti hyvä ja toimiva.

Ei noissa kuvissa näy kuin surevia, haavoittuneita, kuolevia ja kuolleita ihmisiä. Paino viimeisellä sanalla. Ehkä tuo on myös jonkin sortin latteus, siis kertoa, että lopulta konflikteissa kärsivät eniten tavalliset ihmiset, mutta toisaalta se lienee “latteus”, jota kuitenkin on toistettava. Jakeluun se ei nimittäin näytä menneen.

Lens-blogia kannattaa seurata noin muutenkin. Heidän “Päivän kuvat” -osionsa on mielenkiintoinen, joskin keskittyy aika paljon Irakin ja Afganistanin sotiin, ja vielä parempia ovat erilaisten valokuvajournalistien esittelyt. Taannoin esimerkiksi kenialaisesta valokuvaajasta Priya Ramrakhasta kertonut juttu. Itse noita tarinoita tästä informaatiotulvasta tuskin koskaan löytäisi.

valokuvaa

Muutama valokuva viime viikoilta:

Muuten aika hiljaista.

vallattu Venetsia

Kävin toissapäivänä katsomassa Opiskelijatoiminnan valtaamaa Venetsia-taloa Lapinlahdessa. Komea talo, ja vielä komeampi paikka. Päällisin puolin näytti olevan melko hyvässä kunnossakin joitain tarkistusavauksia lukuun ottamatta. Mitä itse valtaukseen tulee, niin se on minusta ihan hyvä ajatus. Kohtuuhintaisten, saati sitten halpojen, asuntojen löytäminen pääkaupunkiseudulla on yhä hankalampaa, ja eniten tuo koettelee juuri muualta tänne muuttavia opiskelijoita.

Opiskelijatoiminnan kirjoittama lehdistötiedote perustelee myös hyvin miksi taloa voisi käyttää siihen asti, että remontti alkaa.

Mutta: pitääkin taas käydä etsimässä erilaisia hylättyjä paikkoja. En ole niin vähään aikaan tehnyt, ja tuolla Venetsiassa pyörittyäni muistin kuinka hauskaa se on.

edit:
Varovainen tyyli ehkä kätkee merkinnän perusajatuksen: Antakaa tuo tyhjä talo opiskelijain asumiskäyttöön siihen asti, että remontti alkaa!!

punakaulahanhi ja kettu

Näin viime viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni punakaulahanhen (Branta ruficollis) Viikissä. Olin kuullut, että se oli nähty aiempana viikkona koetilan pelloilla, joten sitä kautta ajaessani pysähdyin tarkistamaan siellä majailevat valkoposkihanhien parvet. Ja siellähän tuo punakaula sitten oli. (Ei tuo silti ihan pahin mahdollinen bongaus* ollut, kun en ihan tarkkaan tiennyt onko tuo punakaula siellä ja missä parvessa.) Oli vielä ihan parven reunalla, joten oli helppo nähdä heti kättelyssä. Vaikka punakaulahanhi ei erityisemmin valkoposkihanhea muistuta, niin sen löytäminen parhaimmillaan useiden satojen valkoposkihanhien joukosta ei ole kuitenkaan ihan itsestäänselvää.

Niin kävi minulle viime vuonna. Olin katselemassa lintuja Viikissä ja kuulin muilta lintuharrastajilta, että valkoposkien mukana liikkunut punakaulahanhi oli koetilan pelloilla. Kertoivat jopa tarkan parven. Niinpä pyöräilin sinne ja kävin parvea läpeä. Varmaan tunnin. Mutta ei löytynyt. Punakaula on juuri sen verran pienempi, että korkeassa ruohikossa se ei välttämttä näy. Tai sopivassa valaistuksessa tummanpunainen rinta näyttää mustalta, jolloin punakaulan ohittaa helposti valkoposkena. Oli vähän nöyryyttävää moinen. Nyt sentään löytyi ihan omin avuin tuo. Oli vielä pari päivää myöhemminkin Viikissä taas kerran ihan parven reunalla, ja tuli aina vain lähemmäksi, joten sain siitä jopa pari kuvaa pokkarikamerallani. (Harvinaiset linnut ovat kyllä kamerakauppiaan parhaat ystävät, sillä punakaulahanhi vakuutti minut siitä, että on hankittava hyvä teleobjektiivi. Ajatus siitä, että vain katsoisi lintuja on tietenkin mahdoton.)

Mikään ei myöskään käynnistä syystunnelmaa samalla tavalla kuin levottomat hanhiparvet. Lähtöä tekevissä hanhissa on jotain kovin haikeaa. Kaikki syksyyn liittyvä uuden jännitys, loppuva kesä ynnä muu yhdistyy minulla noihin lähteviin hanhiin.

Pari viikkoa sitten näin myös todella hassun ketun. Olin yöllä polkupyöräilemässä kotiin Viikin läpi, ja jossain Mölylän (Vanhankaupunginlahden itäranta) tienoilla näin kuinka kettu juoksi tien yli. Pysähdyin katsomaan, ja kettu päätti tehdä samoin. Paitsi että tuli vielä sieltä puskasta nuuhkimaan minua. Siinä sitten tuijottelimme toisiamme hyvän aikaa, kunnes päätin lähteä kotiin. Aloin polkemaan, ja kettu jolkotteli iloisesti perässäni. Ajatteuani parisataa metriä tajusin, että sehän seuraa minua ja pysähdyin uudelleen. Kettu sai minut kiinni ja tuli taas viereen seisoskelemaan. Mietin, että meinaako tuo seurata minua kotiin asti, mutta valitettavasti sitten toinen pyöräilijä kolisteli mäkeä alas ja pelästytti ketun matkoihinsa. Oli aika outoa. Joskin ilmeisesti Helsingissä on yhä enemmän varsin kesyjä kettuja. Siskoni oli kavereineen piknikillä ollessaan tavannut Lauttasaaressa ketun, joka oli ihan pokkana tullut kerjäämään ruokaa.

Ehkä ketut ovat huomanneet, etteivät ihmiset kaupungeissa ole oikeastaan mikään uhka heille. Ja ehkä kasvava kanikanta on syynä siihen, että noita kettujakin näkyy nykyään melko usein…

terveydenhuolto, uhka demokratialle?

Eipä mene hyvin Yhdysvalloissakaan. En ole tarkemmin seurannut siellä käynnissä olevaa väittelyä terveydenhuoltouudistuksesta, jota Barack Obama ajaa. Tiivistettynä ongelman ydin on se, että Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmä onnistuu olemaan samaan aikaan yksi maailman kalleimmista ja huonoimmista. Noin kuudesosa kansalaisista on kaiken terveydenhuollon ulkopuolella, ja yhä suuremmalla määrällä ihmisiä on vaikeuksia maksaa terveydenhuollostaan.

Muutosta vaikeuttaa se, että myös järjestelmän uudistaminen olisi kallista. Esimerkiksi kaikki kansalaiset kattavan järjestelmän luominen vaatisi verojen nostamista. Jo ajatuskin tästä on ilmeisesti raivostuttanut oikeistopiirit, jotka pitävät yleistä terveydenhuoltoa, joko kannattamattomana, “valtion kilpailukykyä madaltavana”(! kuten Wal-Mart-ketju BBC:n jutussa kertoo) tai suorastaan uhkana vapaudelle ja demokratialle. Täkäläisestä moinen puhe tuntuu täysin käsittämättömältä. Kuinka terveydenhuollon tehostaminen ja kustannusten vähentäminen voisivat olla uhkia demokratialle? Taustalla lienee toki yhdysvaltalaisten erilainen käsitys valtiosta, joka mielletään jossain määrin yhteiskunnasta erilliseksi tai jopa sen vastaiseksi instituutioksi. (Tämä nyt on toki aika yleistävää, mutta väittäisin, että esimerkiksi valtaosa suomalaisista kokee valtion ja yhteiskunnan olevan pitkälti sama asia.)

Olipa valtiosta ja valtiokäsityksistä mitä mieltä tahansa, niin terveydenhuoltouudistuksen vastustus on saanut melkoisen huolestuttavia piirteitä: Obama on saanut ennätysmäärän tappouhkauksia, ja kuten (Notes on) Politics, Theory & Photography-blogissa todetaan, on osa (ääri?)oikeistolaisista mielenosoittajista ruvennut ottamaan aseita mukaan mielenosoituksiin (katso myös: tämä ja tämä). Ilmeisesti mielenosoittajat eivät ole toki rikkoneet mitään lakeja näin tehdessään, heillä kun on “Jumalan antama oikeus” niitä kantaa, mutta viestin luulisi olevan aika selvä. Kovin syvällistä keskustelua ei taideta hakea, jos otetaan pyssyt mukaan…

Eipä voi muuta sanoa kuin, että ihmisillä on varsin eri käsitykset vapaudesta… Ja ettei paljoa käy kateeksi niitä täyspäisiä yhdysvaltalaisia, jotka joutuvat väittelemään näiden pyssysankareiden kanssa niinkin vaarallisista asioista kuin surkean terveydenhuoltojärjstelmän uudistamisesta.

Afganistan

Luin tänään, vaihteeksi Helsingin Sanomista, että tilanne Afganistanissa on huono, ja että on täysin mahdollista, että alamäki vain jatkuu. Uutiset ovat varsin synkeitä: korruptio on laajamittaista, huumekauppa rehottaa, uutisointia rajoitetaan ja niin edespäin. Jatkuvan väkivallan lisäksi itseäni järkyttivät eniten uutiset poliittisista lehmänkaupoista, joita presidentinvaalien ennakkosuosikki, istuva presidentti, Hamid Karzai on tehnyt. Taannoin hän hyväksyi uudestaan kiistellyn avioliittolain, joka määrittelee seksin kuuluvan avioliittoon sekä naisen velvollisuudeksi, ja että miehellä on mm. oikeus pitää vaimoaan nälässä, mikäli tämä velvollisuudestaan laistaa. Eli raiskaus laillistettiin avioliitossa. (Tätä lainkaan vähättelemättä, lienee hyvä muistaa, että raiskaus avioliiton sisällä kriminalisoitiin Suomessa muistaakseni 1995…)

Tämän päivän HS:ssa arvioitiin, että kyseessä olisi Karzain yritys haalia shiia-johtajat puolelleen hyväksymällä lain, joka YK:n, EU:n ja Yhdysvaltain painostuksesta jo kerran hylättiin. Vastaavia kauppoja on ilmeisesti tehty erilaisten sota- ja huumepäällikköjen kanssa. Ja ilmeisesti Karzain nuorempi veli Ahmed Wali Karzai, Kandaharin provinssin edustaja, on myös melko suuri tekijä heroiinikaupassa. Näin on ainakin väitetty (NY Times). Onko kyseessä vain se, että Karzai häikäilemättömästi pyrkii kasvattamaan omaa valtaansa ja hyötymään sieltä mistä kykenee vai “vain” raa’asta reaalipolitiikasta, jossa on valittava pienempi paha? (Esim. huumekauppiaiden tuki mieluummin kuin sota heitäkin vastaan jne.) Ja toisaalta, mitä väliä? Ovatko nämä myönnytykset, esim. avioliittolainsäädäntöä, enää Karzain & kumppaneiden vallassa pysymisen arvoisia? Minusta alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että eivät. En usko, että näennäisen hyvän tarkoituksen puolesta kannattaa uhrata noin paljon.

Mutta mikä on vaihtoehto? Sota, sisällissota, sotatoimet ja väkivaltaisuudet ovat jatkuneet Afganistanissa lähes tauotta siitä lähtien kun Yhdysvallat hyökkäsivät sinne 2001 ja kun YK:n mandaatilla vähän sen jälkeen aloitettiin ISAF-rauhanturvaoperaatio, joka on sittemmin päätynyt yhdeksi sisällissodan osapuoleksi. Rehellisesti sanoen, minulla ei ole aavistustakaan mitä Afganistanissa pitäisi tehdä. Myönnän, että kannatin – suurin varauksin tosin – sotatoimia Taleban-hallintoa vastaan. Fundamentalistisessa uskonnontulkinnassaan ja naisvihamielisyydessään he edustivat monin tavoin kaikkea mitä vastustan. Toisaalta oli selvää, että voimatoimet tuskin tepsivät maassa, jonka historian ehkä johdonmukaisin piirre on menestyksekäs ja sitkeä vastarinta kaikkia ulkopuolisia valloittajia/miehittäjiä/rauhanturvaajia kohtaan aina Aleksanteri Suuresta Neuvostoliittoon. Toisaalta, olisiko ollut enemmän oikein antaa Afghanistanin liberaalien ja naisten kärsiä Talebanin alla? Tai mikä olisi ollut vaihtoehto? Erityisen neuvotteluhaluiselta Taleban-hallinto ei koskaan vaikuttanut.

Entä tästä eteenpäin? Olisiko parempi vain vetää joukot Afganistanista, pyytää anteeksi ja hyvästellä ja luvata, ettei moinen tule toistumaan? Irakin sodan, jota vastustin alusta lähtien, suhteen luulen, että paras vaihtoehto tosiaankin olisi vain lähteä, sillä Yhdysvaltaltojen vetäytyminen on väistämätöntä joka tapauksessa, ja mitä pitempään siellä ollaan, sitä enemmän kaikki, erityisesti irakilaiset siviilit, kärsivät. Ehkä Afghanistanissa ollaan saavuttu pisteeseen, jossa on aivan samantekevää onko vallassa Talebanit, vai hallitus, joka joutuu häikäilemättömyyttään tai heikkouttaan, tekemään talebanilaista politiikkaa. Mutta mistäs minä sen tiedän?

Tavallaan tilanne on samankaltainen, joskaan ei identtinen, kuin Espanjan sisällissodassa vuosina 1936-39. Francon johtamat äärikonservatiivit upseerit nousivat kapinaan niukalla enemmistöllä valittua kansanrintamahallitusta vastaan. Euroopan liberaalit demokraattiset valtiot, lähinnä Ranska ja Iso-Britannia, kuin myös Yhdysvallat, päättivät pysyä puolueettomina kun taas Natsi-Saksa ja fasistinen Italia tukivat empimättä Francoa. NL möi melko kallista tukea tasavaltalaishallitukselle, mutta se ei riittänyt kapinallisten voittamiseksi, kuten ei myöskään laaja ulkomaisten vapaaehtoisten joukko. Espanjasta tuli äärikonservatiivinen diktatuuri (en tietoisesti sano sitä fasistiseksi, koska siitä puuttuivat tyystin kaikki fasismin edes vähän edistykselliset piirteet) aina vuoteen 1975 saakka. Oliko puuttumattomuus silloin hyvästä? Väittäisin, että valtaosa ihmisistä on sitä mieltä ettei ollut.

Valinta korruptoituneenkin demokratia ja uskonnolliseen fundamentalismiin perustuvan pakkovallan välillä on itselleni ainakin aluksi aika helppo. Toisaalta, kuinka paljon ihmisiä ollaan valmiita tappamaan, että edes vähän vähemmän huonompi vaihtoehto voittaisi? Vastaus tähän on jo aika paljon vaikeampi.

edit:
Juhon vinkistä poistin h:n g:n ja a:n välistä sanassa Afganistan…

valokuvauksesta, taas

They take a side, you just take pictures.

Sitaatti on melko huonosta Vietnamin sodasta kertovasta elokuvasta Hamburger Hill (John Irvin, 1987). Melko turha elokuva, mutta tuo lause, jonka jenkkisotilas toteaa armeijan sotakirjeenvaihtajalle (“They” viittaa toki vihollisiin), on kiinnostava, sillä se kertoo valokuvauksen ja osallistumisen suhteesta. Tai oikeammin valokuvauksesta ja osallistumatta jättämisestä. Viime valokuvausmerkinnässäkin mainittu Susan Sontag on sitä mieltä, että usein (aina?) valokuvaaminen on tapa ottaa etäisyyttä itse tapahtumaan.

Kameran avulla valokuvaaja voi olla läsnä, muttei osallisena. Intuitiivisesti tuo tuntuu taas kerran ihan osuvalta. Aika monessa tapahtumassa, esimerkiksi mielenosoituksissa, joissa tunnen oloni kiusalliseksi, on helpompi olla “mukana” vain kuvaamassa. Sitä on jotenkin osallistumisen ja tarkkailun rajamailla, ja ennen kaikkea jättää itselleen takaportin auki, kun voi todeta, että oli paikalla “vain kuvaamassa”. Samaa voisi tosin myös sanoa esimerkiksi antropologiasta, ja niin muistaakseni yksi yliopiston antropologian laitoksen tutkijoista (en nyt mainitse kuka, koska en enää vuoden jälkeen tarkalleen muista kuka tämän sanoi) totesikin. Hänelle antropologia on miellyttävä kompromissi osallistumisen ja kriittisen etäisyyden välillä. Tämä pätee myös täysin itseeni. Täysillä osallistuminen sosiaalisiin tapahtumiin on minulle usein, eri syistä, vaikeaa ja vähän kiusallista. Ehkä kyse on siitä, että haluaa säilyttää oman yksilöllisyytensä?

Toisaalta, valokuvaushan on myös aina osallistumista, sillä onhan kuvaaja osallisena tilanteessa ihan samalla tavalla kuin tutkija – tai kuka tahansa “sivustakatsoja” havainnoimassaan tapahtumassa. Jos valokuva ei ole salaa otettu, vaikuttaa valokuvaajan läsnäolo tilanteeseen, vaikka sitä ei itse kuvasta näkisikään. Neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Dziga Vertov käsitteli tätä teksteissään ja myös elokuvassaan Mies ja elokuvakamera (1929, NL), jossa kameran läsnäoloa ei pyritä lainkaan peittelemään. Päinvastoin, varsin usein toinen kamera näyttää mitä toinen kuvaaja on milloinkin tekemässä tai kuinka erilaiset kohtaukset on saatu kuvattua. Jos ei muuta niin elokuva ei ainakaan pyri luomaan illuusioita siitä, että kuvaaja olisi huomaamaton tarkkailija. Itse asiassa, hyvin monessa sosiaalisessa tilanteessa, esimerkiksi häissä tai muissa sukujuhlissa, on hetkiä, jolloin koko tapahtuma tuntuu pyörivän valokuvaajan ympärillä ja ehdoilla, kuten Pierre Bourdieau teoksessaan Photography: A Middle-brow Art toteaa. (Bourdieau pyrkii selvittämään valokuvauksen sosiaalisia puolta, ja sukujuhlat, joissa – ainakin Ranskassa – on ihan selkeät kaavat sille milloin, miten ja minkälaisia valokuvia otetaan, on todiste Bourdieaulle nimenomaan siitä, että valokuvaukselle on tosiaankin yksilöpsykologian ylittäviä sosiaalisia syitä.)

En ajatellut sen tarkemmin pohtia tässä valokuvauksen sosiaalisia syitä tai merkityksiä (osin siksi, että Bourdien kirja on vielä kesken!), mutta osallistumisesta oli mielenkiintoinen huomio myöskin edellisessä merkinnässä mainitussa kirjassa pohjoisvietnamilaisista valokuvaajista. Pohjoisvietnamilaiset valokuvaajat tekivät julkilausutusti propagandaa, ja moni toteaakin kirjassa kokeneensa olevansa osallisina sotaponnistukseen siinä missä sotilaatkin. Ilmeisesti lähes poikkeuksetta valokuvaajat liikkuivat taistelijoiden kanssa ja toimivat samoissa olosuhteissa heidän kanssaan. (Kirjassa on hämmästyttäviä kertomuksia siitä miten kuvaajat vedostivat kuviaan viidakossa käyttäen itsetehtyjä pimiöitä, joissa vedostus tehtiin päivänvalon ja kameran objektiivin avulla.) Ilmeisesti myös tämä osallisuus toi erilaisen suhteen kuvattavaan. Valokuvaaja Nguyen Dinh Uu toteaa kuinka nimenomaan se, että kuvaaja ja kuvattava elivät täysin samoissa olosuhteissa ja olivat osallisina samassa asiassa (tässä tapauksessa sotaponnistuksessa) sai aikaan aivan erilaisen tunteen ja välittämisen kuin se, että valokuvaajat asuvat hotelleissa sekä tulevat ja menevät miten sattuu.

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että valokuvaus itsessään vieraannuttaisi mitenkään erityisemmin tilanteesta, vaan siitä onko kuvaaja itse lähtökohtaisesti siinä mukana. Näin olettaisin, sillä minusta tuntemattomien ihmisten kuvaaminen on äärimmäisen vaikeaa, tunkeilevaa ja kiusallista. Olen yhä enemmän harjoitellut sitä, että jos näen kadulla jonkun kiinnostavan tilanteen, esimerkiksi raksamiehiä istumassa rivissä torilla, niin menen ja kysyn saanko ottaa kuvan. Kiusallista se on silti, ja varmaan nimenomaan siksi, ettei itse ole osallisena siinä. Parhaat kuvat ihimisistä olenkin saanut silloin, kun olen ollut osallisena tapahtumaan samalla tavalla kuin kuvattavatkin ja myös jossain määrin tuntenut heidät. Näin esimerkiksi rakennustyömaalla työskennellesäni, jolloin kuvasin työntekoamme. Tai kenttätöissä, jolloin olin minulla oli kamera aina mukana, ja kuvasin melko lailla jatkuvasti. Kuvaaminen tuntui silloin täysin luontevalta ja vaivattomalta. En tiedä johtuiko se siitä että, vaikka olin toki ulkopuolinen, asuin kuitenkin kylässä ja pyrin osallistumaan asioihin siinä missä muutkin vai siitä, että olin nimenomaan ulkopuolinen, jonka tavallaan odotettiinkin kuvaavan? Itse olettaisin kuitenkin edellä mainittua, eli sitä, että kuvaaminen on helpompaa ja usein myös jäljeltään parempaa, kun on itse jo alunperin mukana.

PS. Viime kirjoituksessa pohdin valokuvan tapaa estetisoida aihettaan, ja totesin, että ehkä sekin on kuitenkin vain katsojan kokemusta. Tuossa Vietnam-kirjassa valokuvaaja Duong Thanh Phong, jonka kuvat ovat mielettömän hienoja, toteaa, ettei ottanut kuvia “kauniista asioista”, vaan sodan rumasta todellisuudesta. Kyse lieneekin siitä, että aiheet eivät ole hänelle kauniita, kun taas itselleni, joka on täysin ulkopuolinen, kuvat ovat lähinnä hienoja teoksia. Ehkä hyvä valokuvaaja tässä tekeekin itselleen karhunpalveluksen? Ehkei esimerkiksi niinkin kauheaa asiaa kuin sotaa ja sen luomia kauhuja voi vain välittää valokuvauksen avulla?

turpasauna, osa II

Noin kahdeksan kuukautta sitten kunnallisvaalien jälkeen kirjoitin, että turpiin tuli vasemmistolle. Demarit menettivät paikkojaan väittäen sitä tosin sujuvasti “torjuntavoitoksi”, joka oli tosin Keskustan vielä suuremman tappion, ei oman aikaansaamisen, tulos. Vasemmistoliitto, jota olen uskollisesti aina äänestänyt, piti äänestäjämääränsä kutakuinkin samana, mutta kokonaistulos jäi tappiolliseksi nousseen äänstäjämäärän vuoksi. Näin jälkiviisaasti ajateltunta taisin olla melko optimistinen arvioidessani kunnallisvaalien tulosta turpiin ottamiseksi. Nimittäin eilen päättyneissä eurovaaleissa sai vasemmisto sen verran ympäri korvia, ettei ole tosikaan.

Vasemmistoliitto, eli ainoa vakavasti otettava vasemmistopuolue Suomessa tällä hetkellä, menetti kannatustaan muistaakseni 3.2 % edellisistä vaaleista. Vertailun vuoksi Perussuomalaiset nostivat kannatustaan yli 9 %:lla. On valheita, suuria valheita ja tilastoja, mutta Tilastokeskuksen eurovaalisivuilta selviää muun muassa, että Vasemmistoliitto sai yhteensä reilusti vähemmän ääniä (n. 98 000) kuin Timo Soini (ps) yksinään (n. 130 000 ääntä). Kokonaisuudessaan PS kokosi kuitenkin vain 160 000 ääntä. Kokoomus kahmi 385 000 äänestäjää, demarit reilut 290 000, Vihreät 200 000 ja Keskusta 316 000. Vasemmistoliitto näyttää siis pudonneen RKP:n kaltaiseksi pienpuolueeksi (n. 101 000 ääntä). Kristilliset sentään saivat vain vajaat 70 000 ääntä jääden nyt onneksi VL:n taakse, mutta onnistuneen vaaliliiton avulla pääsivät silti parlamenttiin.

Miksi näin kävi? Kepun ja demareiden tappioita ei nyt suuresti kannata ihmetellä. Syyt lienevät samat kuin viime vaaleissakin. Kepu on kärsinyt varmastikin pääministerimme “Ajatusten Nurmijärven” älyttömistä lausunnoista, sähläyksistä ja epäonnistuneesta politiikasta. Demarit “uusiutuivat” Urpilaisen myötä ja päättivät jättää politiikan kokonaan sivuun. Pintapuolisesti arvioituna uusliberalistinen eetos, jossa talous on kaikesta muusta yhteiskunnasta ja ihmisistä irrallaan oleva “voima” tuntuisi istuvan syvällä, sillä Kokoomus voitti vaalit esiintymällä “asiantuntijoina” (kiitos tästä huomautuksesta Petralle. Tuohan on melko tyypillistä uusliberalistiselle oikeistolle: esiinnytään teknokraatteina, jotka tuntevat tuon kaikesta muusta irrallaan ja sen yläpuolella olevan talouden, jota osataan hoitaa “asiantuntevasti”. Muut ovat “ideologian” ja “politiikan” sumentamia. Ehkä tämä sitten tepsi? Vaikka luulisi tämän talouskriisin myötä olevan selvää, että juuri tuollainen ajattelu on sen kriisin alunperinkin loi. Tosin, yhtä syypäitä demaritkin tähän ovat.

Mutta miksi vasemmisto ei pärjää? Helppo vastaus olisi tietenkin, ettei listalla ollut tällä kertaa tunnettuja naamoja. (Demareiltahan ääniä keräsi eniten julkkispappi M. Repo!) Toisaalta tämä on kuitenkin erittäin hyvä asia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta VL:n listalla oli tiukasti asialinjan henkilöitä. Ne muutamat erittäin asiallisen oloiset ay-miehet, Annika Lapintie, Anna Mikkola ja äänestämäni Jussi Saramo. Turpiin tuli, mutta parempi hävitä reilusti itseään myymättä. Jos on todellakin niin, että vain julkkisehdokkailla ja kansanedustajilla (joiden niin ei pitäisi olla ehdolla Brysseliin, koska töitä on tarpeeksi täälläkin!) saa ääniä, niin mieluummin häviää kuin lähtee tuollaiselle tielle. Ainoa mitä keksin on se, että on jatkettava omalla linjallaan, yritettävä parhaansa ja toivottava, että se riittää.

Tällä kertaa niin ei käynyt. Mutta, se on demokratian ongelma. Välillä on tyydyttävä epätyydyttäväänkin tulokseen. Sitäpaitsi, jos vasurit olisivat myyneet itsensä julkkisehdokkaille ja halvalle äänten kalastelulle, niin ketä sitä enää äänestäisi? Nyt on sentään yksi puolue, jota voi vielä kannattaa. En muuten ollut onneksi ainoa. Olimme P:n kera Herttoniemessä katsomassa vaalijulisteita äänestystä edeltävänä iltana, ja ajauduimme juttelemaan vanhemman naisen kanssa. Hänkin oli siinä tupakka suussa katselemassa listoja, ja päivittelimme sitten yhdessä sitä, että kansanedustajat hakevat Brysseliin. Kävi ilmi, että hänkin oli vasureita äänestämässä, vaikkei omien sanojensa mukaan uskonutkaan niiden pääsevän läpi. Mutta oli päättänyt äänestää siitä huolimatta. Vei kutakuinkin sanat suustani, ja toisaalta tuosta tuli myös luottavainen olo sen suhteen, että ehkä vasemmistolla on vielä mahdollisuus. Ja nimenomaan asialinjalla.