valokuvauksesta, taas

They take a side, you just take pictures.

Sitaatti on melko huonosta Vietnamin sodasta kertovasta elokuvasta Hamburger Hill (John Irvin, 1987). Melko turha elokuva, mutta tuo lause, jonka jenkkisotilas toteaa armeijan sotakirjeenvaihtajalle (”They” viittaa toki vihollisiin), on kiinnostava, sillä se kertoo valokuvauksen ja osallistumisen suhteesta. Tai oikeammin valokuvauksesta ja osallistumatta jättämisestä. Viime valokuvausmerkinnässäkin mainittu Susan Sontag on sitä mieltä, että usein (aina?) valokuvaaminen on tapa ottaa etäisyyttä itse tapahtumaan.

Kameran avulla valokuvaaja voi olla läsnä, muttei osallisena. Intuitiivisesti tuo tuntuu taas kerran ihan osuvalta. Aika monessa tapahtumassa, esimerkiksi mielenosoituksissa, joissa tunnen oloni kiusalliseksi, on helpompi olla “mukana” vain kuvaamassa. Sitä on jotenkin osallistumisen ja tarkkailun rajamailla, ja ennen kaikkea jättää itselleen takaportin auki, kun voi todeta, että oli paikalla “vain kuvaamassa”. Samaa voisi tosin myös sanoa esimerkiksi antropologiasta, ja niin muistaakseni yksi yliopiston antropologian laitoksen tutkijoista (en nyt mainitse kuka, koska en enää vuoden jälkeen tarkalleen muista kuka tämän sanoi) totesikin. Hänelle antropologia on miellyttävä kompromissi osallistumisen ja kriittisen etäisyyden välillä. Tämä pätee myös täysin itseeni. Täysillä osallistuminen sosiaalisiin tapahtumiin on minulle usein, eri syistä, vaikeaa ja vähän kiusallista. Ehkä kyse on siitä, että haluaa säilyttää oman yksilöllisyytensä?

Toisaalta, valokuvaushan on myös aina osallistumista, sillä onhan kuvaaja osallisena tilanteessa ihan samalla tavalla kuin tutkija – tai kuka tahansa “sivustakatsoja” havainnoimassaan tapahtumassa. Jos valokuva ei ole salaa otettu, vaikuttaa valokuvaajan läsnäolo tilanteeseen, vaikka sitä ei itse kuvasta näkisikään. Neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Dziga Vertov käsitteli tätä teksteissään ja myös elokuvassaan Mies ja elokuvakamera (1929, NL), jossa kameran läsnäoloa ei pyritä lainkaan peittelemään. Päinvastoin, varsin usein toinen kamera näyttää mitä toinen kuvaaja on milloinkin tekemässä tai kuinka erilaiset kohtaukset on saatu kuvattua. Jos ei muuta niin elokuva ei ainakaan pyri luomaan illuusioita siitä, että kuvaaja olisi huomaamaton tarkkailija. Itse asiassa, hyvin monessa sosiaalisessa tilanteessa, esimerkiksi häissä tai muissa sukujuhlissa, on hetkiä, jolloin koko tapahtuma tuntuu pyörivän valokuvaajan ympärillä ja ehdoilla, kuten Pierre Bourdieau teoksessaan Photography: A Middle-brow Art toteaa. (Bourdieau pyrkii selvittämään valokuvauksen sosiaalisia puolta, ja sukujuhlat, joissa – ainakin Ranskassa – on ihan selkeät kaavat sille milloin, miten ja minkälaisia valokuvia otetaan, on todiste Bourdieaulle nimenomaan siitä, että valokuvaukselle on tosiaankin yksilöpsykologian ylittäviä sosiaalisia syitä.)

En ajatellut sen tarkemmin pohtia tässä valokuvauksen sosiaalisia syitä tai merkityksiä (osin siksi, että Bourdien kirja on vielä kesken!), mutta osallistumisesta oli mielenkiintoinen huomio myöskin edellisessä merkinnässä mainitussa kirjassa pohjoisvietnamilaisista valokuvaajista. Pohjoisvietnamilaiset valokuvaajat tekivät julkilausutusti propagandaa, ja moni toteaakin kirjassa kokeneensa olevansa osallisina sotaponnistukseen siinä missä sotilaatkin. Ilmeisesti lähes poikkeuksetta valokuvaajat liikkuivat taistelijoiden kanssa ja toimivat samoissa olosuhteissa heidän kanssaan. (Kirjassa on hämmästyttäviä kertomuksia siitä miten kuvaajat vedostivat kuviaan viidakossa käyttäen itsetehtyjä pimiöitä, joissa vedostus tehtiin päivänvalon ja kameran objektiivin avulla.) Ilmeisesti myös tämä osallisuus toi erilaisen suhteen kuvattavaan. Valokuvaaja Nguyen Dinh Uu toteaa kuinka nimenomaan se, että kuvaaja ja kuvattava elivät täysin samoissa olosuhteissa ja olivat osallisina samassa asiassa (tässä tapauksessa sotaponnistuksessa) sai aikaan aivan erilaisen tunteen ja välittämisen kuin se, että valokuvaajat asuvat hotelleissa sekä tulevat ja menevät miten sattuu.

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että valokuvaus itsessään vieraannuttaisi mitenkään erityisemmin tilanteesta, vaan siitä onko kuvaaja itse lähtökohtaisesti siinä mukana. Näin olettaisin, sillä minusta tuntemattomien ihmisten kuvaaminen on äärimmäisen vaikeaa, tunkeilevaa ja kiusallista. Olen yhä enemmän harjoitellut sitä, että jos näen kadulla jonkun kiinnostavan tilanteen, esimerkiksi raksamiehiä istumassa rivissä torilla, niin menen ja kysyn saanko ottaa kuvan. Kiusallista se on silti, ja varmaan nimenomaan siksi, ettei itse ole osallisena siinä. Parhaat kuvat ihimisistä olenkin saanut silloin, kun olen ollut osallisena tapahtumaan samalla tavalla kuin kuvattavatkin ja myös jossain määrin tuntenut heidät. Näin esimerkiksi rakennustyömaalla työskennellesäni, jolloin kuvasin työntekoamme. Tai kenttätöissä, jolloin olin minulla oli kamera aina mukana, ja kuvasin melko lailla jatkuvasti. Kuvaaminen tuntui silloin täysin luontevalta ja vaivattomalta. En tiedä johtuiko se siitä että, vaikka olin toki ulkopuolinen, asuin kuitenkin kylässä ja pyrin osallistumaan asioihin siinä missä muutkin vai siitä, että olin nimenomaan ulkopuolinen, jonka tavallaan odotettiinkin kuvaavan? Itse olettaisin kuitenkin edellä mainittua, eli sitä, että kuvaaminen on helpompaa ja usein myös jäljeltään parempaa, kun on itse jo alunperin mukana.

PS. Viime kirjoituksessa pohdin valokuvan tapaa estetisoida aihettaan, ja totesin, että ehkä sekin on kuitenkin vain katsojan kokemusta. Tuossa Vietnam-kirjassa valokuvaaja Duong Thanh Phong, jonka kuvat ovat mielettömän hienoja, toteaa, ettei ottanut kuvia “kauniista asioista”, vaan sodan rumasta todellisuudesta. Kyse lieneekin siitä, että aiheet eivät ole hänelle kauniita, kun taas itselleni, joka on täysin ulkopuolinen, kuvat ovat lähinnä hienoja teoksia. Ehkä hyvä valokuvaaja tässä tekeekin itselleen karhunpalveluksen? Ehkei esimerkiksi niinkin kauheaa asiaa kuin sotaa ja sen luomia kauhuja voi vain välittää valokuvauksen avulla?

turpasauna, osa II

Noin kahdeksan kuukautta sitten kunnallisvaalien jälkeen kirjoitin, että turpiin tuli vasemmistolle. Demarit menettivät paikkojaan väittäen sitä tosin sujuvasti “torjuntavoitoksi”, joka oli tosin Keskustan vielä suuremman tappion, ei oman aikaansaamisen, tulos. Vasemmistoliitto, jota olen uskollisesti aina äänestänyt, piti äänestäjämääränsä kutakuinkin samana, mutta kokonaistulos jäi tappiolliseksi nousseen äänstäjämäärän vuoksi. Näin jälkiviisaasti ajateltunta taisin olla melko optimistinen arvioidessani kunnallisvaalien tulosta turpiin ottamiseksi. Nimittäin eilen päättyneissä eurovaaleissa sai vasemmisto sen verran ympäri korvia, ettei ole tosikaan.

Vasemmistoliitto, eli ainoa vakavasti otettava vasemmistopuolue Suomessa tällä hetkellä, menetti kannatustaan muistaakseni 3.2 % edellisistä vaaleista. Vertailun vuoksi Perussuomalaiset nostivat kannatustaan yli 9 %:lla. On valheita, suuria valheita ja tilastoja, mutta Tilastokeskuksen eurovaalisivuilta selviää muun muassa, että Vasemmistoliitto sai yhteensä reilusti vähemmän ääniä (n. 98 000) kuin Timo Soini (ps) yksinään (n. 130 000 ääntä). Kokonaisuudessaan PS kokosi kuitenkin vain 160 000 ääntä. Kokoomus kahmi 385 000 äänestäjää, demarit reilut 290 000, Vihreät 200 000 ja Keskusta 316 000. Vasemmistoliitto näyttää siis pudonneen RKP:n kaltaiseksi pienpuolueeksi (n. 101 000 ääntä). Kristilliset sentään saivat vain vajaat 70 000 ääntä jääden nyt onneksi VL:n taakse, mutta onnistuneen vaaliliiton avulla pääsivät silti parlamenttiin.

Miksi näin kävi? Kepun ja demareiden tappioita ei nyt suuresti kannata ihmetellä. Syyt lienevät samat kuin viime vaaleissakin. Kepu on kärsinyt varmastikin pääministerimme “Ajatusten Nurmijärven” älyttömistä lausunnoista, sähläyksistä ja epäonnistuneesta politiikasta. Demarit “uusiutuivat” Urpilaisen myötä ja päättivät jättää politiikan kokonaan sivuun. Pintapuolisesti arvioituna uusliberalistinen eetos, jossa talous on kaikesta muusta yhteiskunnasta ja ihmisistä irrallaan oleva “voima” tuntuisi istuvan syvällä, sillä Kokoomus voitti vaalit esiintymällä “asiantuntijoina” (kiitos tästä huomautuksesta Petralle. Tuohan on melko tyypillistä uusliberalistiselle oikeistolle: esiinnytään teknokraatteina, jotka tuntevat tuon kaikesta muusta irrallaan ja sen yläpuolella olevan talouden, jota osataan hoitaa “asiantuntevasti”. Muut ovat “ideologian” ja “politiikan” sumentamia. Ehkä tämä sitten tepsi? Vaikka luulisi tämän talouskriisin myötä olevan selvää, että juuri tuollainen ajattelu on sen kriisin alunperinkin loi. Tosin, yhtä syypäitä demaritkin tähän ovat.

Mutta miksi vasemmisto ei pärjää? Helppo vastaus olisi tietenkin, ettei listalla ollut tällä kertaa tunnettuja naamoja. (Demareiltahan ääniä keräsi eniten julkkispappi M. Repo!) Toisaalta tämä on kuitenkin erittäin hyvä asia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta VL:n listalla oli tiukasti asialinjan henkilöitä. Ne muutamat erittäin asiallisen oloiset ay-miehet, Annika Lapintie, Anna Mikkola ja äänestämäni Jussi Saramo. Turpiin tuli, mutta parempi hävitä reilusti itseään myymättä. Jos on todellakin niin, että vain julkkisehdokkailla ja kansanedustajilla (joiden niin ei pitäisi olla ehdolla Brysseliin, koska töitä on tarpeeksi täälläkin!) saa ääniä, niin mieluummin häviää kuin lähtee tuollaiselle tielle. Ainoa mitä keksin on se, että on jatkettava omalla linjallaan, yritettävä parhaansa ja toivottava, että se riittää.

Tällä kertaa niin ei käynyt. Mutta, se on demokratian ongelma. Välillä on tyydyttävä epätyydyttäväänkin tulokseen. Sitäpaitsi, jos vasurit olisivat myyneet itsensä julkkisehdokkaille ja halvalle äänten kalastelulle, niin ketä sitä enää äänestäisi? Nyt on sentään yksi puolue, jota voi vielä kannattaa. En muuten ollut onneksi ainoa. Olimme P:n kera Herttoniemessä katsomassa vaalijulisteita äänestystä edeltävänä iltana, ja ajauduimme juttelemaan vanhemman naisen kanssa. Hänkin oli siinä tupakka suussa katselemassa listoja, ja päivittelimme sitten yhdessä sitä, että kansanedustajat hakevat Brysseliin. Kävi ilmi, että hänkin oli vasureita äänestämässä, vaikkei omien sanojensa mukaan uskonutkaan niiden pääsevän läpi. Mutta oli päättänyt äänestää siitä huolimatta. Vei kutakuinkin sanat suustani, ja toisaalta tuosta tuli myös luottavainen olo sen suhteen, että ehkä vasemmistolla on vielä mahdollisuus. Ja nimenomaan asialinjalla.

valokuvauksesta

Pitkä aika ei näkyä. Tämä blogi on ollut talviteloilla jo yli puoli vuotta, koska en ole vain jaksanut kirjoittaa mitään. Sitten viimeisen merkinnän olen valmistunut ja tehnyt jatko-opintosuunnitelman, ja vain käynyt tyhjäkäynnillä siinä välissä. Mutta: tarkoituksenani ei ole kirjoittaa sitä miksen enää kykene kirjoittamaan, vaan valokuvauksesta, jota olen nyt aktiivisesti ja melko pakonomaisesti harrastanut vuodesta 2000 lähtien.

Lähes maanisesta valokuvaamisesta huolimatta en ole koskaan oikein kunnolla ajatellut aihetta, tai perehtynyt siitä kirjoitettuun kirjallisuuteen. Esimerkiksi, miski ylipäätään kuvaan? Miksi se on mudostunut matkoilla keskeisimmäksi asiaksi? Miksi on niin tärkeää saada hyviä kuvia? Jopa siinä määrin, että itse tapahtuma muuttuu toisarvoiseksi ja tavallaan vain välineeksi hyvän kuvan saamiseksi. Vaikka olen ollut jossain määrin tietoinen valo- ja elokuvaamisen teoriasta aiemminkin, en ole pohtinut näitä kysymyksiä kuin vasta luettuani filosofi Susan Sontagin teoksen Valokuvauksesta. Sontag on teoksessaan hyvin kriittinen valokuvausta kohtaan. Valokuvaus on hänen mukaansa alistamista ja tämän vuoksi aina jossain määrin aggressiivista toimintaa. Vaikka tämä kuulostaa vähän kaukaa haetulta, en ole täysin eri mieltä, koska onhan valokuvaamisessa aina kyse jonkin tietyn hetken, aiheen tai asian tallentamisesta ja ennen kaikkea omistamisesta. Valokuva on Sontagin mukaan aina tulkinta todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin tarkka jäljennös tietystä hetkestä, ja näin ollen muuttuukin Sontagin mukaan kuvatun asian jatkeeksi, ja siten vangitsemiseksi.

Sontagilla on muitakin hauskoja huomioita valokuvauksesta: esimerkiksi se, että valokuvaus on muttunut eräänlaiseksi työn korvikkeeksi niille turisteille, jotka tulevat maista, joissa on korkea työmoraali (Yhdysvallat, Japani, Saksa). Näin lomailijat voivat “suorittaa” valokuvaamalla. Tämän ainakin tunnistan itsestäni. Valokuvaaminen, paitsi että se tallentaa hetken, ja antaa siitä pysyvän muiston, tekee myös lomailusta helposti kvantifioitavaa: mitä enemmän ja parempia kuvia, sitä parempi loma. Neuroottista? Kyllä, mutta niin tuo tuntuu ainakin kohdallani toimivan. Vanhoja matkapäiväkirjoja selattuani löysin pari merkintää, joissa podin huonoa omatuntoa siitä, etten jaksanut kuvata enempää. Vastaavasti myös lintuharrastus on muuttunut rennomaksi nyt kun kamerassani on pienempi zoomi, enkä voi mitenkään järkevästi kuvata lintuja. Aiemmin oli pakko kuvata joka ikinen vähänkin harvinaisempi lintu, joka tuli retkillä vastaan…

Vakavammin, toinen kiinnostava Sontagin huomio on se, että kuvat miltei poikkeuksetta estetisoivat kohteensa, vaikka tarkoituksena olisi näyttää jonkun asian “ruma” tai “epämiellyttävä” puoli. Sontag viittaakin tässä Walter Benjaminiin, joka totesi, että valokuvaus on siitä katalaa, että kun se yrittää paljastaa jonkin asian “ruman” puolen, vaikka teollisuuskapitalismin, niin se myös usein tekee siitä jollain tavalla kaunista, hienoa tai jopa romanttista, etenkin jos kuvaaja on hyvä ja vaikka estetisointi ei olisi hänen pääasiallinen tarkoituksensa. Tämä on minusta harvinaisen totta. Monet hyvinä tai kauniina pitämistäni kuvista ovat joko jollain tapaa marginaalisista tai “ankeista” aiheista (kuten hylätyistä teollisuusalueista) tai jopa sodasta. Luin tässä hiljan Tim Pagen (itsekin valokuvajournalisti) kirjaa Another Vietnam: Pictures from the other side, jossa on pohjoisvietnamilaisten valokuvaajien kuvia Vietnamin sodasta. Moni kuvista on aivan uskomattoman kauniita: loistavia sommitteluja (jopa kesken taisteluita otetuissa kuvissa), unenomaisuutta ja/tai hienoja hetkiä. Erityisen mieleenpainuva on kuva vietnamilaisesta kenttäsairaalasta keskellä suota, jonne nuorta naistaistelijaa tuodaan leikattavaksi. Vakavasti haavoittuneessa ihmisessä ei pitäisi olla mitään kaunista tai hienoa, mutta kuva on loistava.

Tai esimerkiksi Anne Leibovitzin (joka oli muuten Sontagin pitkäaikainen seurustelukumppani) kuva tarkk’ampujien tappaman sarajevolaisen pojan polkupyörästä. Kuva on oudolla tavalla kaunis, se on hätkähdyttävä, mutta myös kauniisti sommiteltu ja yksinkertaisuudessaan hieno. Jos en tietäisi mistä on kyse, voisin hyvin laittaa kuvan seinälleni. Vaikka kuvan on tarkoituksena on varmastikin näyttää Jugoslavian sodan julmuus, se tavallaan saa aikaan päinvastaisen, eli hienoudessaan hämärtää sitä tosiasiaa, että kyseessä on se mitä julmasti kadulle ammutusta lapsesta on jäänyt jälkeen. Eipä tuon erityisen hienoa tai kaunista pitäisi olla. Tämä tekeekin mielestäni valokuvauksesta niin ristiriitaisen välineen: toisaalta se näyttää ja tallentaa tarkasti (vaikka tietenkään valokuvaan ei koskaan pidä luottaa) ja mahdollistaa asioiden näyttämisen kaikessa kauheudessaan, ja samalla se tekee siitä kauheudesta taidetta, salonkikelpoista ja kaunista. Sontag on asioiden ytimessä väittäessään, että valokuvat julmuuksista myös turruttavat niitä kohtaan. Milloin esimerkiksi sotakuva on viimeksi järkyttänyt? Toki, on järkyttäviä kuvia, mutta jokaista säväyttävää kuvaa kohden on lukuisia muita, joita vilkaisee, totetaa, että “jaa, jossain soditaan” ja kääntää sivua. Tai toteaa, että onpas hieno kuva.

Joskus lukion jälkeen mietin puolivakavissani, että konflikteja kuvaavan valokuvajournalistin työ voisi olla kiinnostavaa ja sikäli tärkeää, että kertoisi maailmalle mitä niissä tapahtuu. (Konfliktit ovat myös jollain makaaberilla tavalla aina kiehtoneet minua, myönnän sen.) Päädyin kuitenkin siihen, että en oikeastaan halua tehdä sitä siksi, etten haluaisi rakentaa identiteettiäni ja sitä missä olen hyvä muiden kärsimyksen varaan. Hyvä kuvaus tästä on Manu Larcenetin loistava sarjakuva Pieniä voittoja, jossa sotakuvaajana työskentelevä päähenkiö käy läpi ammattinsa aiheuttamaa kriisiä. (Tämä siis oma tulkintani, ja vaikeileehan päähenkilö vähän kaikesta muustakin.) Toisaalta, minusta ikävien asioiden dokumentoiminen on silti myös ensiarvoisen tärkeää. Ehkä tässä onkin pohdittavaa miten kuvata latistamatta tai estetisoimatta. Ja toisaalta myös, miten katsoa kuvia esimerkiksi sodasta niitä estetisoimatta? Aika paljonhan kyse on myös vastaanottajasta. Väitän, että minun on paljon helpompi pitää esimerkiksi Vietnamin sodan kuvia “kauniina”, kuin sodan uhrien itsensä.

Tulipas pitkä. Ensi merkinässä lisää valokuvauksesta ja osallistumisesta (tai pikemminkin sen välttelystä).

turpiin tuli – tosin ehkä hyvä niin

Vasemmistoliiton äänestäjänä ei tietenkään voi olla kovin tyytyväinen kunnallisvaalien lopputulokseen. Kokoomus on Suomen suurin kuntapuolue, ns. oikeistopopulistiset Perussuomalaiset moninkertaistivat kannatuksensa, ja vasemmisto kärsi taas yhden tappion vaaleissa. Harmittaahan tuo. Etenkin kun oma ehdokkaani sai vain 108 ääntä. Enemmän olisi ansainnut, koska on kuitenkin erittäin hyvä ehdokas ja pysyy asioissa, eikä ulkokohtaisessa fraasien pudottelussa. Mutta kärsikö vasemmisto lopulta tappion? Vasemmistoliitto menetti kannatustaan viime vaaleista vain hyvin vähän (vajaan prosentin verran). Toki: kyseessä on tappio, sillä kannatusta ei ole saatu lisää. Asemansa pitänyt Vasemmistoliitto on vakiintumassa keskipieneksi puolueeksi, joka edustaa vajaata kymmenystä äänestäneistä.

Sosiaalidemokraattien sen sijaan voidaan sanoa kärsineen tappion – kannatus putosi miltei 3 prosenttia. Mutta lasketaanko tämä vasemmiston tappioksi? Ovatko demarit enää vähään aikaan olleet vasemmistolaisia? Uusliberalistista politiikkaa alettiin ajamaan Paavo Lipposen kahden hallituksen aikana toden teolla, ja meno jatkui Vanhasen ykköshallituksessa. Juuri tuo Matti “Matti” Vanhasen punamultahallitus sai minut menettämään viimeisenkin uskoni demareihin. Edeltäneissä eduskuntavaaleissa demarit lupailivat mieluummin parantavansa palveluita kuin alentavansa veroja. Kokoomus puolestaan lupasi alentaa veroja ja joutui oppositioon. Ensitöikseen punamultahallitus alensi veroja. Kokoomus kiitteli uudistusta, mutta ihmetteli miksi sen toteuttavat tahot, jotka olivat luvanneet olla sitä tekemättä, kun taas kokoomuslaiset olivat vaalit hävinneet juuri kertomalla mitä aikovat tehdä.

Sittemmin demarien kannatus on jatkanut laskemistaan, mutta se ei yllätä enää ketään. Kuten Mikko toteaa, kun kaikki suurimmat puolueet ajavat kokoomuslaista politiikkaa, eikö ole ilmeistä, että kahden ei-kokoomuspuolueen kannatus laskee? Jopa minä äänestäisin tällä hetkellä mieluummin Kokoomusta kuin demareita yksinkertaisesti siksi, että Kokoomus sanoo mitä aikoo. Demarit aikovat samaa, mutta sanovat sen olevan “unelma, johon kannattaa uskoa”. Demarit yrittivät uudistua vaihtamalla lipposlaisen puheenjohtajansa Jutta Urpilaiseen. Urpilainen on osannut loistavasti puhua täysin tyhjänpäiväistä epäkieltä olematta taitavasti ilmaisematta yhtään oikeaa mielipidettä yhdestäkään oikeasta asiasta.

Politiikkaa vaatii kannanottoja, ja kannanotot ovat aina jonkin asian puolesta ja siten jossain määrin aina jotain toista asiaa vastaan. Demareiden suosion puute johtuu mielestäni nimenomaan siitä, että he yrittävät miellyttää aivan kaikkia aivan joka asiassa. Äänestäjille ei jää mitään tarttumapintaa mihinkään, ja lopulta päädytään siihen, että ei oikeastaan sanota mitään tai ajeta kenenkään asiaa. Vasemmistoliitto piti vasemmistolaisella politiikallaan omat kannattajansa ja perussuomalaiset saivat lisää kannattajia ottamalla selkeästi kantaa. Onhan tämä demareissakin toki tajuttu. Erkki Tuomioja toteaa:

Tilanteessa, jossa maa huutaa selkeän sosialidemokratian ja vasemmistolaisen politiikan perään eivät unelmahöttö ja fraasit uudesta keskustasosialidemokratiasta herätä luottamusta. Politiikka tulee palauttaa politiikkaan ja toivottavasti saamme eduskuntavaaleihin mennessä vielä sellaisen sosialidemokratian, joka sen tekee.

Jos demarit olisivat oikeasti halunneet uusiutua, olisi Tuomioja valittu puheenjohtajaksi, ja alettu taas olemaan vasemmistolainen puolue, joka miellyttää yksi ja on miellyttämättä toisia. Ehkä tämä vaalitappio onkin hyvä asia. Jos politiikka olisikin palaamassa politiikkaan? Puhumattakaan siitä, että kepu hävisi vaalit, mikä on jo arvo sinänsä. Ja onhan vihreiden voitto – etenkin Helsingissä – hieno asia. Ehkä tänne saadaan sittenkin ruuhkamaksut, paremmat pyöräilykaistat ja halvempi joukkoliikenne.

paikkoja ja “kulttuuria”

Helsingistä löytyy kyllä aina kaikkea hienoa, esim. Viikin hylätyt tai käyttämättömät raiteet. Siellä vain ovat tien ja pellon välissä kasvamassa umpeen ilman, että niihin on suurempaa huomiota kiinnittänyt. Erityisesti yksi silta Viikintien viereisellä rataosuudella on uskomattoman hieno. Paikka on kuin toisesta maailmasta kun kiipeää radan yli tieltä pois.

Viime aikoina on tullut myös harrastettua kulttuuria tavanomaista enemmän:

Thee Silver Mt Zion esiintyi 5.10. Tavastialla. En ollut aiemmin pahemmin kuunnellut kyseistä yhtyettä. Sen sijaan pidän kovasti saman porukan muista projekteista, kuten Goodspeed You! Black Emperorista ja erityisesti Black Ox Orkestarista, joka soittaa hyvin erityyppistä musiikkia kuin kaksi em. bändiä. Silver Mt Zionin varsin monimutkainen ja kokeellinen musiikki on minusta – yllättävää kyllä – hyvää, mutta keikalla tuo meni ehkä vähän ohi. Suurimmat ongelmat olivat, kuten yleensä, itse keikkatilanteessa, eikä yhtyeessä. Meininkiä oli, mutta niin oli yleisöäkin (aivan liikaa) ja Tavastia on siitä ikävä mesta, että joutuu seisomaan, jos haluaa mitään nähdä. Pitkäksi venynyt keikka alkoi jo käymään selän päälle, mikä esti viimeisistä kappaleista nauttimisen miltei tyystin.

Sen sijaan Alaska Kalanen, jota olin ensi kertaa kuulemassa, oli mainio 10.10. pienellä keikallaan. Myönnän, olen delta bluesin suuri ystävä, joten minua on helppo miellyttää kitaralla, huuliharpulla ja lennokkaalla meiningillä. (Parhaimmillaan kunnon Bukka White -räminää, mistä kiitos!) Yleensä vähemmän on enemmän, ja tämän vuoksi keikka oli todella hyvä.

YLE Teema näytti NaPolAn (Dennis Gansel, 2004), joka kertoo natsien eliittisisäoppilaitoksista, joiden tarkoitus oli tuottaa täysnatsistettuja upseereita ja virkamiehiä systeemin käyttöön. (Napola on epävirallinen lyhenne Nationalpolitische Erziehungsanstaltista, eli kansallispoliittisesta kasvatuslaitoksesta.) Aihe on ihan mielenkiintoinen, sillä nämä natsikoulut ovat ainakin itselleni aika tuntematon aihe. Elokuvassa oli myös mielenkiintoisia asioita, esim. se miten lapset ja nuoret pystyivät kolmannessa valtakunnassa uhmaamaan vanhempiaan uhkailemalla näitä ilmiannolla. Tuo olikin kai järjestelmän yksi pirullisimpia puolia, eli periaatteessa jokainen lapsi oli – tietämättäänkin – ilmiantaja. Lopulta NaPolA on kuitenkin hyvä, mutta myös erittäin ennalta-arvattava elokuva. On tietty sisäoppilaitoselokuvan kaava, nuorten poikien ystävyyttä (vahva + hidas & herkkä + älykäs) kuvaavien elokuvien kaava (aika paljon tässä oli saatu myös Herman Hessen kirjoista), kuten myös armeijaelokuvien kaava. Aiheensa puolesta nämä kaikki yhdistyvät NaPolAssa, jossa käytettiin esimerkillisesti jokaisen lajityypin jokaista klisettä. Ei huono, mutta ei millään tavalla erityinenkään. Elokuva tiesi kuitenkin kertoa, että moni napolaoppilas meni lapsisotilaaksi rintamalle, ja olivat ilmeisesti niin fanaattisia, että joka toinen heistä kaatui.

“romanikysymyksestä”

Jos joku lehtiin asioihin vaikuttaakseen kirjoittava epäilee työnsä mielekkyyttä, niin tässä rohkaisu. Aina kannattaa yrittää, sillä aina joskus löytyy joku, joka oppii jotain uutta, näkee asian uudessa valossa ja oivaltaa jotain. Vaikka kyse olisi vain yhdestä henkilöstä, on kirjoitus ollut vaivan arvoinen. Minulle kävi hetki sitten juuri näin. Olin lukemassa uusinta Liberoa (3/08) aamukahvin yhteydessä, ja Eetu Virenin kolumni “Itä-Euroopan romanit ja Euroopan tulevaisuus” iski kuin pommi. En ole erityisemmin seurannut Eetu Virenin kirjoituksia tai toimintaa, ja se vähä on pintapuolisen mielikuvani perusteella vaikuttanut “ylitiedostavalta” kikkailulta. Toisekseen, en ole myöskään ihmeemmin vaivannut päätäni romanikerjäläisten asemalla. Heidän syynäämisensä on tuntunut intuitiivisesti oudolta, mutta asian on helposti sulkenut mielestään. Ja se on ollut virhe.

Kirjoituksessaan Viren toteaa, että viranomaisten mielivalta ei lopulta koskaan koske vain vähemmistöjä. Ei ainakaan, jos 1900-luvun Euroopan historia on mikään mittari. Myös 1930-luvun Saksassa uskottiin, että eri säännöt, vainot ja muu koskee vain “toisia”, mutta lopulta myös “tavalliset” saksalaiset joutuivat uhreiksi. Nyt itäeurooppalaisia romaneja, joiden olot kotimaissaan ovat pääsääntöisesti pöyristyttävät, kohdellaan eri säännöin kuin muita. EU:n piti taata kansalaistensa vapaa liikkuvuus, mutta rahan kerjäämiseen pakotetut (en jaksa uskoa, että kukaan kadulla huvikseen kökkii ja nöyryyttää itseään) romanit ovatkin joutuneet erityiseen syyniin. Viren huomauttaa, että selkeät valtion rajat ovat hälvenneet, ja mutta valvonta on siirtynyt huomaamattomammaksi: kaupungin kaduille, asemille jne. Yht’äkkiä onkin perustettu erilaisia työryhmiä ratkaisemaan “romaniongelmaa”, heidän liikkumastaan halutaankin rajoittaa, vaikka koko Schengenin sopimuksen ajatus olikin sen vapauttaminen.

Itseäni kauhistutti se, miten tehokkaasti tuon on sulkenut pois todellisuudestaan. Toki minäkin olen lukenut lehdestä kuinka kaupunki haluaa siivota romanit pois ja kuinka heidät pitäisi lähettää takaisin kotimaahansa. Asiaa en ole kuitenkaan ajatellut Virenin mainitsemalta kantilta: kyse on siitä, että yhteen etniseen ryhmään, jotka ovat aivan yhtä paljon EU:n kansalaisia kuin itsekin olen, kohdellaan eri säännöin. Jo tämän pitäisi huolestuttaa, ja jos se ei, niin vähintäänkin sen, että periaatteessa itse voi olla vuorossa koska tahansa. Vähemmistön kohtelu on hyvä mittari, joka osoittaa kuinka oikeudenmukainen yhteiskunta on. (Eliitillä menee aina hyvin, olipa kyse NL:sta, Natsi-Saksasta tai vaikkapa Zimbabwesta.) Vasta Eetu Virenin kirjoitus herätti minut ajattelemaan asiaa näin. Hävettää, ettei tullut aiemmin mieleen, mutta hyvä sentään, että edes nyt.

Journalismi kannattaa.

Harim nau!

Radio Australialla on hyvä ohjelmapalvelu tok pisiniksi. Erityisen hyvä juttu ovat podcastit, joista voi kuulla puhuttua pisiniä. Tässä esim. RA:n uusin ympäristöohjelma “Tingim Ples” (noin suunnilleen: “Kylä ajatuksissa”/”Muista kylää” jne.), jossa keskustellaan öljypalmuplantaasien, kaivosten ja ruokakriisin yhteydestä. Ruoan hinnan nousu on Tyynellämerellä vaikuttanut lähinnä kaupunkilaisiin, jotka ovat riippuvaisia rahasta, mutta joilla ei ole mahdollisuuksia viljellä omaa ruokaansa kaupungeissa. Kyläläiset eivät niinkään kärsi hinnan noususta, koska heille riisi ja muu kaupan ruoka on lähinnä “luksusruokaa”.

värin tunnustamista

Kunnallisvaalit lähestyvät, ja päätin hiljan, että äänestän Juho Lindmania (vas. sit.) Helsingin valtuustoon.

Äänestä sinäkin.

osoite vaihtuu

Tämän blogin osoite on tästä lähtien:

http://www.iki.fi/tutam

Jos olet linkittänyt, päivitä linkki.

tarinoita Arnhem-maalta

Twelve Canoes-sivusto on osa australialaisen Rolf de Heerin elokuvaprojektia, jonka edellisiä osia olivat Ten Canoes-elokuva (ohj. Rolf de Heer & Peter Djigirr; 2006), jossa kerrotaan Arnhem-maan aboriginalien rakkaustarina. Elokuva on sikäli käänteentekevä, että aboriginalit itse olivat mukana elokuvan teossa. Elokuvaa tehdessä koulutettiin myös paikallisia elokuvantekijöitä, jotka auttoivat elokuvan tekemisessä. Tämä projekti kulki nimellä Eleven Canoes. Viimeisimmässä osassa, eli Twelve Canoes -sivustolla, aboriginaalien tarinoita on esillä lyhytelokuvien muodossa.

Pikaisen tutustumisen perusteella sivusto on erittäin hyvin tehty. Elokuvat näkyvät hyvin, ja sivuston käyttöliittömä on varsin intuitiivinen. Ja sivut näyttävät todella hyvältä. Parasta kuitenkin ovat itse tarinat, jotka voi kuunnella joko englanniksi tai yolnguksi. Kannattaa tutustua, sillä tässä muodossa aboriginalien tarinoita, heidän itsensä kertomina, ei käsittääkseni ole juurikaan kerrottu. Eipä niin, että niihin muutenkaan kauhean usein törmäisi. Itse pidin kovasti “Kinship”-tarinasta, jossa arnhemmaalainen nainen selostaa paikallista sukulaisuussysteemiä. Kannattaa myös ihan huvikseen kuunnella pari pätkää yolnguksi. Niiden vakuuttavuus lisäntyy valtavasti, vaikkei kieltä ymmärtäisikään.